Arkkitehtuuri juhlistaa aina jotakin – kierros uudistuneessa Otaniemessä

Kaupallinen yhteistyö RAKLI ry 

Kävin kolmetuntisella kierroksella uudistuneella Otaniemen kampusalueella – enkä voi tämän jälkeen enää koskaan ohittaa Aalto-yliopiston metropysäkkiä ajattelematta arkkitehtuuria.

Arkkitehtuurin professori Antti Ahlavan kanssa oli älyttömän kiinnostavaa kiertää Espoon Otaniemen aluetta. 

Asiat, jotka jättivät suurimman vaikutuksen: Filosofia suunnittelun takana ja halu sekä mahdollisuus kokeilla niin paljon uusia asioita rakentamisessa.

Okei, lähtekää kierrokselle kanssani!

Otaniemi on herkullinen kiinteistökehityksen kohde, sillä ratkaisuissa voidaan keskittyä kokonaiseen kaupunginosaan, ei vain yhteen rakennukseen. Koko alueesta ollaan tekemässä hiilineutraali vuoteen 2030 saakka esimerkiksi tuottamalla esimerkiksi omaa energiaa.

Otaniemi on ympäristönä sellainen, että siellä kokeillaan paljon uutta. Kuvassa Fortumin ja St1:n Deep Heat -syvälämpöputki, joka yltää 7 kilometriä maanpinnan alapuolelle.

Kandidaattikeskus, entisen Teknillisen korkeakoulun päärakennus, on valittu Suomen esteettömimmäksi rakennukseksi: Alvar Aallon suunnittelemaa rakennusta ei voinut muokata sisältäpäin, mutta kellariin keksittiin rakentaa tunneli, jolta pääsee suoraan ramppia pitkin auditorion estradille. 

Vanha on hienoa mutta uusi on käytännöllistä

Aloitamme kierroksen metron sisäänkäynniltä, kauppakeskus A Blocista, jonka on suunnitellut Verstas Arkkitehdit.

Otaniemen kampusaluetta on kehitetty viimeisen muutaman vuoden aikana kymmenillä miljoonilla. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvää vaan arvovalinta: On päätetty, että Alvar Aallon suunnittelemat rakennukset halutaan säilyttää ja pitää niitä yllä. Kulttuurihistoriallisesti tämä on tärkeää, sillä maailmalla Alvar Aaltoa tunnetumpaa suomalaista saa hakea – Alvar on tunnetumpi kuin Aalto-yliopisto.

Metrokortteli on rakennettu vanhan pysäköintialueen päälle.

Metrokortteli on rakennettu kolmesta eri moduulista.

Toisaalta kampukselle on rakennettu myös paljon uutta, sillä tilaa tarvittiin, kun Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu ja Teknillinen korkeakoulu päätettiin yhdistää ja niillä rakentaa yksi yhtenäinen pääkampus Espoon Otaniemeen. (Vaihtoehtoiset todellisuudet olivat muuten kiinnostavia: yksi niistä oli, että keskustan Baanan tilalle olisi tullut iso kampusalue!)

Otaniemi on erityisen kiinnostava kohde arkkitehtonisesti siksi, että siinä päästiin miettimään kokonaista kaupunginosaa, ei vain yhtä rakennusta tai korttelia.

Kampus esimerkiksi tavoittelee hiilineutraaliutta vuonna 2030. Tämä onnistuu muun muassa aurinkopaneelien, maalämmön sekä energiatehokkaan rakentamisen avulla. On ihan eri juttu miettiä kokonaisen kaupunginosan energiaratkaisuja kuin vain yksittäisen rakennuksen.

Ahlava kertoi, että yksi suurimmista haasteista suunnittelussa on ollut se, miten säilyttää kulttuuriperintö mutta yhdistää se tämän päivän vaatimuksiin. 

Esimerkki: Kun Otaniemen merkkirakennuksia (kuten Alvar Aallon viuhkamainen entinen päärakennus) rakennettiin 1960-luvulla, kaikki tehtiin autoilun ehdoilla. Paljon parkkitilaa, väljät etäisyydet. “Luonto” tarkoitti laajoja nurmikenttiä ja tilojen esteettömyys – sitä ei kauheasti tunnettu.

Syksyisin Helsinki Design Weekin aikaan metrokorttelin auloissa ja kerroksissa on paljon taidetta ja designiä esillä kaikelle kansalle.

Nyt on asiat toisin. Koko kampus on rakennettu tiiviisti, jotta käveleminen ja pyöräily olisi siellä helppoa. Metrokortteli, eli kauppakeskus A Bloc, Väre-rakennus ja Kauppakorkeakoulun rakennus,  on pystytetty ison pysäköintialueen tilalle. 

Kovan luokan lobbaus tuotti tulosta ja HSL suostui lopulta siihen, että Länsimetron reitti koukkaa Aalto-yliopiston kampuksella. Myös Raide-Jokerin pysäkki saatiin tänne. 

“Seuraavaksi haluamme tiede-ratikan. Sellaisen joka menee täältä Viikkiin”, Ahlava sanoo.

Nyt Otaniemi ei ole enää mikään satelliitti korvessa, jonne on vaikea päästä, vaan tänne saapuu Helsingin keskustasta vartissa.

Esteettömyys on otettu tietenkin paitsi uuden rakentamisessa myös vanhan korjaamisessa huomioon. Jopa Alvar Aallon vanhan päärakennuksen auditorion lavalle pääsee helposti pyörätuolissa (ja rakennus voittikin Esteetön Suomi -palkinnon vuonna 2015).

Mitä tulee ulkotiloihin, niin niitä on suunniteltu vahvasti monimuotoisuus edellä: lahopuutarha hyönteisille, laskeutumispaikkaa linnuille. Minusta on ihana ajatella, että eläimetkin ovat kampusalueen “käyttäjiä”, jotka pitää ottaa suunnittelussa huomioon. Alvar Aalto yhdisteli taidokkaan harmonisesti aikanaan luontoa ja rakennettua ympäristöä, mutta nyt tämä filosofia on viety vain pidemmälle.

“Haluamme Aallossa olla kaikessa edelläkävijöitä, emme seuraajia”, Ahlava sanoo.

Ja tähän on kaikki mahdollisuudet, sillä koulutetaanhan nimenomaan Aallossa suomalaisia huippuarkkitehtejä. Lisäksi yliopistolla on käytössä paljon tutkittua tietoa.

Aalto-yliopisto toteuttaa taiteen prosenttiperiaatetta: noin yksi prosentti kiintiestöinvestoinnin budjetista sijoitetaan taidehankintoihin.

Sotaleirin sulkeutuneisuus vaihtui avoimeen kaupunkitilaan

Metrokortteli on täynnä lasia, avointa tilaa ja ilmavuutta.

Ahlava kertoo, että kampusalueiden ideaali on alun perin lähtenyt roomalaisista sotaleireistä ja luostareista: halutaan eristäytyä omaksi saarekkeeksi muusta maailmasta. Tänne ei haluta muita kuin omaan yhteisöön kuuluvia ihmisiä!

Nykyään tämä filosofia on kääntynyt päälaelleen: tervetuloa kaupunkilaiset, yrittäjät, ulkomaiset vieraat, tutustutaan, sekoitutaan ja luodaan paljon uutta kiinnostavaa. Se, että Aalto-yliopiston Startup Saunalta ja Helsingin yliopiston Maria 01:stä on lähtenyt liikkeelle hienoja monialaisia startuppeja ei ole sattumaa vaan suunnittelun tulos: ihmiset pitää saada kohtaamaan.

Tämän täytyy näkyä myös rakentamisessa: kun vielä 1950-luvulla rakennusten maan taso oli umpinainen ja sisäänkäyntejä sekä ikkunoita oli vähän, nyt maan tasosta on pyritty saamaan mahdollisimman avonainen ja houkutteleva. 

On myös kuvaavaa, että metrokorttelissa on paitsi opiskelijoiden tiloja, myös kaikelle kansalle avoin ja elinvoimainen kauppakeskus kauppoineen, ravintoloineen ja muine palveluineen. Ja tietenkin se metropysäkki.

Tilat ovat muunneltavissa, ja niitä onkin muokattu käyttäjien palautteen perusteella.

Metrokorttelissa opiskelijan identiteetti säilyy, mikä näkyy rakentamisessa

Toisaalta: on myös tärkeää opiskelijan tai tutkijan identiteetin kannalta ymmärtää, milloin ollaan kampuksella ja milloin kauppakeskuksessa. Ja mielestäni tässä on onnistuttu. Metrokortteli koostuu kolmesta eri salmiakin muotoisesta atrium-pihasta. Eli kauppakeskus, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu ja Kauppakorkeakoulu. Kävijä kyllä huomaa, koska tila vaihtuu toiseen.

On suorastaan humoristista, miten Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun puolella on raakaa betonia, kylmiä värejä ja kokeilevaa taidetta. (Tämä siksi, että opiskelijoiden työt pääsevät esille paremmin, jos alla on neutraalia pintaa.) Ja sitten kun astuu lasiovista Kauppakorkeakoulun puolelle, vastaan tulee lämpimiä sävyjä, tammipanelointia, ihmislähtöistä taidetta ja kultaisia kaiteita sekä.

“Kauppakorkeakoulun väki sanoi, että heille inspiroiva ympäristö on sellainen, jossa näkyy värejä. Kysyimme, mitä värejä. Vastaus oli selkeä: dollarin vihreää”, Ahlava kertoo hyväntuulisesti.

Kun Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta astuu Kauppakorkeakoulun puolelle, eron huomaa heti: Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun puolella on kylmää betonia, raakapintaa, pelkistettyä tilaa ja kokeilevaa taidetta. Kauppakorkeakoulun puolella taas lämmintä tammipanelointia, arvokkaat huonekalut ja laatutaidetta. Ja väriä. Ai mitä väriä? No tietenkin dollarin vihreää.

Huonekaluja on tuotu paljon entiseltä Arabian kampukselta, esimerkiksi Yrjö Kukkapuron tuoleja – hän oli aikanaan professorina siellä.

Minulla oli tapana käydä syödä vanhassa Kipsari-opiskelijaravintolassa silloin, kun se oli vielä Arabiassa. Nyt se on muuttanut Otaniemeen.

Korkeakoulujen rakennuksen ovat yhteydessä toisiinsa, minkä ansiosta eri alojen asiantuntija tutustuvat helpommin toisiinsa. Kohtaamisten mahdollistaminen näkyy rakennuksen suunnittelussa esimerkiksi portaissa, kahvipisteillä, käytävissä ja muunneltavissa tiloissa.

“Osa rakennuksen kestävyyttä on sen muunneltavuus. Tätä kehitetään koko ajan käyttäjien palautteiden avulla.”

Toisaalta jokainen opiskelijaryhmä saa säilyttää oman identiteettinsä.

“Paikkaa ei ole suunniteltu niin, että kaikki liudennetaan keskiarvoksi, vaan että jokainen saa puhua omalla äänellä. Tässä jopa korostuu eri identiteetit.”

Muunneltavuus tarkoittaa myös kestävyyttä siinä mielessä, että tiloja voidaan käyttää vielä hamassa tulevaisuudessa, vaikka niiden tarkoitus muuttuisi.

“On kiinnostava nähdä, missä käytössä rakennus on 200 vuoden päästä.”

Otaniemessä – kuten suomalaisessa rakentamisessa yleensä – detaljit ovat laadukkaasti tehty. Saumat ja pienimmätkin liitoskohdat on tarkkaa mitoitettu. Usein ulkomailla rakennukset näyttävät kaukaa hienoilta mutta läheltä katsottuna yksityiskohdat repsottavat.

Otaniemen vanha ostoskeskus A Blanc peruskorjattiin energiatehokkaaksi. Nykyään siellä on täsmäpalveluita opiskelijoille, kuten juhlapukuvuokraamo – ja baareja sekä terasseja.

Dipoli on radikaalia luovuutta

Kävelemme metrokorttelilta Dipolille. Matkalla Ahlava näyttää Alvar Aallon suunnitteleman ostarin, joka peruskorjattiin juuri. Rakennus on siitä poikkeuksellinen, että Alvar Aalto ei ole montaa ostaria suunnitellut. Se sai myös uuden nimen: A Blanc, joka viittaa rakennuksen valkoiseen julkisivuun. (Muuten Otaniemi on täynnä punatiiltä.)

En ole ennen käynyt Dipolilla, mutta siis… vau!

Aalto-yliopisto osti Dipolin rakennuksen ylioppilaskunnalta ja peruskorjasi sen uudeksi päärakennukseksi alkuperäiseen asuunsa. Siitä tehtiin mahdollisimman energiatehokas ja esteetön.

Tuntuu uskomattomalta, että Dipoli on suunniteltu aikana ennen tietokoneita. Valtava rakennus on niin täynnä sekä vaakaan että pystyyn ulottavia hienoja kulmia, käytäviä  ja sokkeloita, että tämä on kyllä todellinen taidonnäyte.

Ylioppilaskunta myi Dipolin rakennuksen Aalto-yliopistolle. Kauppakirjassa oli ehto siitä, että opiskelijat saavat käyttää rakennusta edelleen kolmesti vuodessa: vappuna, lakinlaskijaisissa ja itsenäisyyspäivänä.

Dipolissa on paljon muunneltavia tiloja: seiniä voi availla niin paljon, että tuhannen hengen illallisjuhlat yhtenäisessä tilassa ovat tarvittaessa mahdolliset – ja tarpeitahan tulee, sillä opiskelijat ovat kovia juhlimaan.

Raili ja Reima Pietilän vuonna 1961 suunnittelema rakennus on kuin joku huvipuisto. Kalliota ulkona ja sisällä, kolme kerrosta, vain kaksi samanlaista ikkunaa (well hello kiinnostavat kattoikkunaratkaisut), syvälle louhittua sokkelia, portaat ei-mihinkään, valoa tosi monesta eri suunnasta, seitsemän toimivaa takkaa, kulmia ja mahdollisuus yhdistää valtavan juhlasalit yhdeksi suureksi tilaksi vetämällä liukuovia syrjään.

Aikanaan tätä kutsuttiin radikaaliksi arkkitehtuuriksi – ja nyt koko yliopiston strategiassa on sanapari radikaali luovuus.

“Jos tilat ovat radikaalit, se vaikuttaa siihen, minkälaisia vaikutteita ja riskejä ihminen ottaa omassa työssään”, Ahlava sanoo.

Hän siteeraa vapaasti sosiologi Georges Bataillea, joka on sanonut, että arkkitehtuuri juhlistaa aina jotakin. Ja siellä missä ei ole juhlistettavaa, ei ole arkkitehtuuria.

Juhlistetaanko hierarkista tyranniaa vai luovuutta ja mielikuvitusta? No, täällä ainakin jälkimmäistä.

(Alan heti ajatella neuvostoliittolaisia rakennuksia, mitä niissä juhlistetaan?)

Dipolissa moni tila on nimetty arkkitehti Raili ja Reima Pietilän muiden töiden mukaan. Esimerkiksi Himmeli, jossa rehtori ja hallinto istuvat, on tamperelainen päiväkoti. (Rakastan arkkitehtihuumoria!)

Portaat – ei mihinkään.

Aalto-yliopisto osti rakennuksen ylioppilaskunnalta muutama vuosi sitten ja peruskorjasi sen alkuperäiseen asuunsa: korjauksessa poistettiin väliseiniä ja avattiin kattoja. Energiatehokkuutta parannettiin muun muassa poraamalla peruskallioon 20 maalämpökaivoa.

Dipoli toimii nykyään Aalto-yliopiston päärakennuksena. Siellä istuu yliopiston johto ja muuta henkilöstöä, mutta siellä on myös hyvä ravintola ja monenlaisia kokoustiloja, joita vuokrataan myös ulkopuolelle.

Yliopiston johto kokoontuu tässä huoneessa, jonka valtava pöytä on suunniteltu surffilaudan näköiseksi: näin johto voi surffata Aallossa. Haha!

Kierros alkaa lähestyä loppuaan. Puhelimeni muistio on täynnä superkiinnostavaa tietoa ja oivalluksia arkkitehtuurista ja toivon, että sain osan sitä välitettyä myös teille. Kaikkea en voi mitenkään tunkea yhteen blogipostaukseen, mutta sen sanon, että en ole koskaan ennen tajunnut, miten paljon ajattelua ja filosofiaa arkkitehtuurin ja rakentamisen taustalla on.

Käyn hakemassa A Blocin Alepasta appelsiinimehun ja suuntaan metrolla kotiin. 

Railin ja Reiman suunnittelemia tuoleja haettiin kissojen ja koirien avulla – mutta syystä, ne sopivat upeasti rakennukseen.

Dipolissa on seitsemän toimivaa suurta takkaa.

Kokeileva rakentaminen auttaa vie arkkitehtuuria eteenpäin

Tämä on minun ja RAKLI ry:n neljän postaussarjan neljäs osa. 

Ensimmäisessä esittelin Taideyliopiston uutta kampusta, toisessa Helsinki-Vantaan lentoasemaa ja kolmannessa Kojamon Lumo-vuokrakotien palveluita.

Minulle entuudestaan tuntematon RAKLI on siis kiinteistöjen ammattimaisten omistajien, kiinteistösijoittajien, toimitilajohdon ja rakennuttajien järjestö. Sillä on hyvin kiinnostavia jäseniä, ja on ollut super innostavaa tutustua niistä muutamien rakennuksiin.

Kiitos lukemisesta.

Lue postaussarjan kolme edellistä osaa osa: 

Taideakatemian uusi kampus pitää jokaisen nähdä

Helsinki-Vantaan uusi lentoasema on ensikosketus Suomeen

Lumokodeissa vuokralainen voi vaatia muutakin kuin katon päänsä päälle