Huhtikuista väninää
Sen vain sanon, että tietokirjan kirjoittaminen on siitä saatanallista hommaa, että kun semmosta tekee, niin joutuu aina potemaan huonoa omaatuntoa siitä, kun kirjoittaa jotain muuta, kuten vaikka blogia. Kun sekin aika pitäisi tuupata sille kirjalle. (Ihmiset jotka ovat tehneet lopputyön ehkä ymmärtävät.)
Sama pätee myös lukemiseen. Jos tekisi mieli lukea jotain mukavaa romaania, niin se on kielletty. Pitää lukea vain aiheeseen liittyviä tietokirjoja. Fan.
(Elokuussa ilmestyvän tietokirjan esittely on Gummeruksen sivuilla, sieltä voi tsekkailla enemmän mun tämän hetken tuskan lähdettä.)
No niin, päivän uhriutumiset on nyt uhriuduttu. Sitten seuraaviin aiheisiin. Eli perus valittamiseen.
Viime aikoina on ollut semmonen levoton ja ärsyttävä olo. Osasyy on varmasti tuon kirjan kakkoskirjoituskierroksen kiireellä viimeistely, mutta on tässä kaikenlaista muutakin. Koronaväsymys on kova, haluaisin niin pal vaan mennä jonnekin kahvilaan rötväämään! Ja lounaalle, ja museoon, ja juhliin!!!
Jatkoille en haluaisi, koska ne aiheuttavat minussa seuraavana aamuna paniikkikohtauksia. Tai sellaisia hysteerisiä hallitsemattomia itkukohtauksia, jolloin on vaikea hengittää. En osaa sanoa, onko kyseessä aito paniikkikohtaus vai vaan joku perus kontrollin täydellinen menetys, mutta jos olen ryypännyt läpi yön ja tuntenut eläväni täyttä elämää, niin seuraavana päivänä iskee hirveä maailmantuska, jotenkin sellainen perustavanlaatuinen tajuaminen ajan kulumisesta, siitä että "minulla oli ihana ohimenevä hetki ystävieni kanssa – ja se ei palaa ikinä". En pysty hallitsemaan itseäni, ja se on pelottavaa. (Luultavasti kyse on aivokemian epätasapainosta, mutta tuo ajatus päässä noina hysteerisinä hetkinä luuppaa.)
Tästä syystä olen viimeksi ryypännyt aamuun asti kesäkuussa 2014, ja sen jälkeinen hysteerinen non-stop-itkukohtaus kestikin sitten 12 tuntia. Mutta se oli sen arvoista, koska silloin oli minun polttarini.
Onneksi olen aikuinen ja tunnen itseni, jolloin pystyn tekemään jonkinasteisia vaihtokauppa-analyysejä siitä, kannattaako ryypätä läpi yön vai ei. Kun katsoin vaikkapa Seurapeli-elokuvan, niin mietin vain, että minusta ei tuommoiseen monen päivän rällästysputkeen olisi. Saarelta oltaisiin jouduttu kantamaan nyyhkyttävä raato pois, jos minä olisin siellä ollut naukkailemassa paukkua auringonnousussa.
No niin, se niistä ryyppyhommista. Mitä seuraavaksi!
Tuntuu, että tyttäreni on perinyt jonkinasteisen dramaattisuuteni. Hänellä on kaksi sanaa, joita hän lisäilee paikkoihin: ikinä ja kokonaan.
En haluu sitä. Ikinä. Äiti älä huuda. Ikinä. Ei syödä. Ikinä.
Haluu ulos keippimään. Kokonaan. Haluu piirtää. Kokonaan. Sattuu. Kokonaan.
Tykkään siitä, että on mielipidettä ja se ilmaistaan loppuun asti. Tykkään muutenkin tuon typylän meiningeistä niiiiiin paljon.
Hän aina haluaa, että makoilen hänen vieressään, kun hän nukahtaa iltaunille. Äsken taas makoilin, mutta hän hoki koko ajan: "Äiti tule kainaloon. Kainaloon." Asiaa hankaloitti tietenkin se, että hän sattui jo olemaan minun kainalossani, niin syvällä kuin voi ihminen olla. Ilmeisesti hänellä oli kuitenkin mielikuva, jossa ihminen voisi olla vielä enemmän kainalossa. Ja sitä hän minulta vaati, kunnes nukahti.
Viime aikoina on kyllä käynyt vähän raskaaksi se, että hän haluaa illalla, että laulan uudestaan ja uudetaan Lounatuulen laulun. Ei yhtä kertaa, vaan monta kertaa. Jos yritän välillä laulaa jotain muuta laulua, hän karjuu vihoissaan: "EI SITÄ LAULUA! LOUNATUULI LAULLLU!"Eikä siinä auta muu kuin lurittaa menemään. Siinä laulussa on myös kohta, jossa kerrotaan, että lounatuuli "itkee mustia kaupunkeja, viivasuoriasuita ja nälkäisiä lapsia". Tämä taas kiehtoo Alppua valtavasti. Miten ne lapset ovat nälkäisiä? Eivätkö ne mene kauppaan? Voisivatko ne ostaa ruokaa sieltä? Miksei niillä ole ruokaa? Voiko meille käydä niin? Jos meillä ei ole ruokaa, niin voisimmeko sitten vain lähteä mökille grillaamaan?
Näissä kohdissa huomaan, etten ihan kauheasti mitään eufemismejä halua viljellä. Olen sanonut ihan suoraan, että maailmassa on ihmisiä, jotka elävät niin köyhissä oloissa, ettei heillä ole aina ruokaa tarpeeksi. Se hämmentää Alppua, enkä nyt tietenkään mitenkään hirväesti retostele sillä kurjuudella. Sen verran sanon, että on meidän tehtävä antaa rahaa sellaisille ihmisille, jotka voivat auttaa siinä ruuassa ja muussakin.
Oaaaah. Kaikenlaista. Tulisipa vain kesä. Jos tilanne sallii, aion kyllä pitää jotkut kunnon juhlat meidän huvilalla. Sellaiset, joissa juodaan portailla auringonlaskua katsellen viiniä ja lauletaan viihdemusiikkia. Toki aion niissäkin juhlissa kyllä mennä ajoissa nukkumaan. Ehkä siinä kello yhden ja kahden välillä. Muut valvokoot. Kokonaan.