Joululoman suloisimmat

Luonnontieteellisen museon portaat

Luonnontieteellisen museon portaat ovat upeat.

Joululoma on nyt ohi. Sanon nyt ensin, että se oli tällä kertaa aika raskas. Oli aika paljon riitelyä (lapset riitelivät keskenään ja minun kanssani, minä riitelin puolisoni kanssa, verisemmin kuin pitkiin aikoihin). Oli tylsyyttä ja sellaista sekoilevaa piirrettyjen liikakatsomista (koska kaikki oli kiinni). Ulkona oli kauniita päiviä, joista Alppu nautti mutta Didille tuo kylmyys on vielä liikaa, hän ei viihdy kovinkaan pitkään pakkasessa pulkkamäessä.

Oli jokaiselle vuorollaan tullut vatsatauti. (Uudenvuoden aatto oli lopulta sellainen, että minä valvoin oksentavan Alpun vieressä kello kymmenestä aamuviiteen, minkä jälkeen hän lopetti oksentamisen. Kun kahdeltatoista raketit paukkuivat ikkunan ulkopuolella ja minä pidin uikuttavan pikkuisen edessä ämpäriä ajattelin aika lakonisesti, että no, tämmönen sitten, miksikäs ei).

Mutta.

Korkeasaaren Lux-tapahtuma oli kiva nähdä, vaikka eläimet olivat aika lailla sisällä kylmää paossa.

korkeasaaresta näkymä

Oli muuten hauska huomata, että Kruunisiltojen rakennussillat alkavat olla jo valmiita: näyttää siltä, että ne ihan oikeasti toteutuvat.

Luin äskettäin Iisa Pajulan kirjan Itke, kirjoita, laula (Nemo 2021) ja siinä ensimmäisessä luvussa puhutaan muistamisesta ja muistojen hierarkiasta hienosti.

Voin antaa raskaille muistoille yhä enemmän siimaa ja antaa niiden vallata näkymää valoisilta, arjen onnellisilta hetkiltä. Jos en kiinnitä asiaan huomiota, voi helposti käydä niin. Voin myös tarkistaa asioiden keskinäisiä mittasuhteita ja kyseenalaistaa hierarkian, johon muistot hakeutuvat.

Iisa kirjoittaa. Pidin tästä. En ajattele, että kaikesta pitäisi jäädä ihanat muistot ja elämässä pitäisi ajatella väkipakolla kaikesta positiivisesti. Ei tietenkään tarvitse.

Uudenvuoden kävelyllä päätin yhä tietoisemmin muistaa arjessa kivat asiat. Että silloin kun on paskea on myös ihania juttuja. Ja niitä oli tällä joululomalla ehdottomasti paljon.

luonnontieteellinen kirahvi

Luonnontieteellisen museon kohokohtia olivat Didille ulosteet ja syönnökset sekä keittiössä majailevat ötökät.

Luonnontieteellisen museon luurankoja olisi tehnyt mieli silitellä, mutta kakkapökäle äiti kielsi.

Äiti voikikko ottaa kuvan tästä linnusta?

Nämä asiat ainakin aion muistaa tästä joululomasta.

Kiireettömät aamut lasten kanssa

Meillä on tapana syödä viikonloppuisin yhdessä pöydän ääressä banaanipannukakkuja, arkisin viemme lapsille leivät tai jogurtit sänkyyn aamupalaksi. Etenkin Alpulle sänkyyn tarjottu aamiainen helpottaa ylösnousemuksen kurimusta. Nyt olemme joululomalla tehneet molempia.

Olemme nukkuneet pitkään ja nousseet hitaasti ja hengailleet yöpaidoissa johonkin yhteentoista saakka. Olen lukenut lehtiä sängyssä, Didi on katsonut minun hänelle tekemiä pieniä videopätkiä puhelimeltani (hän rakastaa katsoa videoita, joissa hän esiintyy itse – Alppua ei sellaiset kiinnosta yhtään).

Alppu on väritellyt värityskirjaansa. Hän on on löytänyt värittämisen riemun joululoman aikana ja tekee yhä psykedeelisempiä NinjaGo- ja Harry Potter -hahmoja värityskirjoihinsa. (Batiikkivärjäys on saapunut ilmeisesti hänenkin estetiikkaansa.)

Ylipäänsä hetket, kun ollaan kuunneltu musiikkia, Didi on maalannut tai tehnyt muovailuvahasta matoja ja Alppu on väritellyt, ovat nostattaneet uskoani siihen, että ehkä kaikki ei ole vain riitaa ja verilöylyä tästä ikuisuuteen.

Lasten liittouma

Kuten olen vänissyt, meillä lapsilla on tiukka riitelykausi alkanut. Nyt kun molemmat osaavat verbaalisesti solvata toisiaan, tätä taitoa harjoitetaan ja harjoitellaan.

Aina välillä kuitenkin käy niin, että veli ja sisko liittoutuvat vanhempiaan vastaan. Jostain syystä koen tällöin suurta riemua.

Vaikkapa jos he haluaisivat katsoa illalla Hassua karhua (Grizzly bear and the lemmings) pidempään kuin annamme, niin he yhdessä haukkuvat meitä.

“Äiti… Mua ikketti, kun sinä ja isi pilasitte minun ja Alpun ilon!” Didikin osasi kertoa tällaisen monimutkaisen tapahtumasarjan ja vieläpä kuvata omia tunteitaan. Olin aivan ylpeänä siinä!

Toivon tulevalta vuodelta yhä parempaa liittoumaa. Olen tyytyväisesti heitä yhdistävä vihollinen.

Didin pontevat tokaisut

“Miksen minä saa ajaa pyörällä TÄSSÄ KESKUSTELUSSA?” hän raivosi Tikille yhtenä päivänä.

“Joulu on taas joulu on taas, voisiko joku auttaa?” hän lauleskeli tuossa pari päivää sitten. Ymmärrän: jos joulu olisi täällä taas, niin minäkin kyllä tarvitsisin jotain henkistä apua siihen.

Oltiin yhtenä päivänä kahdestaan Arabian kiinalaisessa lounaalla (pojat oli vatsataudissa). Vanha nainen tiskillä hymyili herttaisesti Didille ja päivitteli: ”Oletpa sinä suloinen lapsi.”

Didi hymyili valloittavasti takaisin ja huusi ponnekkaasti: ”JUMALAUTA!”

Bussissa matkalla Heurekaan oikein ylpistyin, kun luulin käyväni älyllistä keskustelua hänen kanssaan luonnonkatastrofeista, joita näyttely esittelisi.

“Luonnonkatastrofit ovat kaikenlaisia sellaisesta, joissa luonto käyttäytyy niin, että ihmiset joutuvat pelkäämään. Siellä näyttelyssä voi nähdä vaikkapa kuvia laavasta.”

“Entä myrskystä?” Didi kysyi. (Tässä kohdassa ilahduin: vau, 2-vuotias oikeasti ymmärtää luonnonkatastrofin käsitteen!)

“Luultavasti siellä on videoita myrskystäkin.”

“Entäpä pinkki turvavyö?” Didi kysyi.

(Tässä kohdassa ymmärsin, ettei hän tajunnut luonnonkatastrofeista hölkäsen pöläystä.)

Didillä on muuten kova pinkki kausi meneillään. Vain pinkit pikkarit kelpaavat, mieluiten kaiken olisi oltava pinkkiä.

Heurekassa pallo-osasto oli pienille todellinen hitti.

Heureka puuosasto

Heurekassa oli tämmöinen hauska puusetti, johon tungin raskausvatsani.

Heureka puupalikat

Lapset rakensivat upean Tylypahkan puupalikoista, näiden parissa he viihtyivät pitkään.

Pikkareista puheenollen, nyt kun typy ei enää käytä vaippoja, tilalle on astunut uudenlaisia haasteita. Kuten vaikka se, että käydään omatoimisesti kakalla ja unohdetaan kertoa asiasta kellekään. (Eli vanha tuttu “pyyyyyyhkimäääään” unohtuu.) Sitten kekkaloidaan pieni pylly paljaana ympäri asuntoa ja vasta jossain vaiheessa joku huomaa, että kappas kappas.

Eräänä aamuna hän myös saapui paikalle ja lauloi iloisesti: ”Tuli pisu housuun aamulla kerran.” (Pienen pieni veturi sävelellä.)

(Okei lupaan, olkoon tämä viimeinen kakkkapissajuttu hänestä täällä.)

Helsingissä tarjolla oleva kulttuuri

Kävimme heti joulun jälkeen Korkeasaaren Lux-tapahtumassa, Heurekassa luonnonkatastrofinäyttelyssä (Museokortilla ilmaiseksi!) ja Luonnotieteellisessä museossa (jossa törmäsin heti aulassa Iidaan ja Eemiin sekä pariin muuhun ystävään – kun kaikki on kiinni, auki olevista paikoista löytyy kaikki).

Minä kävin yksin katsomassa Susanna Majurin Rakkaus-näyttelyn, ja se oli ihanaa.

Mutta no, aika heikosti on kyllä mitään nyt lapsille tarjolla tällä hetkellä. Uimahallit ja leikkipaikat ovat kiinni ja mitään lapsiperheiden tapahtumia ei ole.

Mäenlasku

Heti joulun jälkeen Tiki kävi ostamassa lapsille rattikelkan, ja se on osoittautunut menestykseksi. Alppu rakastaa hurjastella sen kanssa. Se tuntuu myös turvallisemmalta kuin pulkka, sillä sitä voi ohjata ja sillä voi jarruttaa.

Meillä asuu onneksi lähellä aika paljon kavereita, joten päivittäin on voitu pitää ulkoilutreffit jollain porukalla. (Oli myös ihanaa valitella kollektiivisesti joululoman raskautta. Sellaisesta tulee kyllä hyvä mieli!)

Jätkäsaaren nosturit

Kävin hakemassa kolmannen koronarokotuksen ja tulin siitä valtavan iloiseksi.

Hotellissa yksin: olut, vanukas ja pizzaa

Yksin hotellissa vietetty yö oli erittäin olennainen osa joululomaani.

Omat 24 tuntia

Ai ai ai. Pakko kyllä sanoa, että nämä olivat koko 2,5 viikon parhaat hetket. Yövyin yksin Scandic Parkissa Töölönlahdella (ehdottomasti ei paras Scandiceista, sain vähän tylsän näkymän sisäpihalle, en saanut toiveesta huolimatta kylpyammetta ja aamupala oli vähän b-luokan verrattuna vaikka Centraliin, joka on Scandiccien lippulaiva ja upea).

Tilasin huoneeseeni pizzan Linkosta, kävin ostamassa lähi-K-kaupasta herkkuja, vuokrasin Blockbusterssista A Promising Young Womanin (ei kyllä mikään hyvänmielenelokuva, mutta halusin nähdä) ja vain nautiskelin! Kirjoittelin vähän blogia ja päiväkirjaa, fiilistelin vain.

Seuraavana päivänä käpyttelin pitkin Töölönlahtea katsomaan sitä Majurin näyttelyä. Söin yksin salaatin lounaaksi jossain random Kämp gallerian mestassa, tein vähän työhommia ja kävin ottamassa kolmannen kortsulirokotuksen Jätkäsaaressa vailla minkäänlaista jonotusta.

Taisin hymyillä koko tuon ajan. Kun tulin kotiin, lapset olivat suloisia ja menin heidän kanssaan saunavuorolle. (Tiki lähti loppuviikoksi huvilalle ystävänsä kanssa. Hyvä niin, molemmat saivat vähän lomaa toisistaan ja palatessaan sieltä tuli rentoutunut ja iloinen ukkeli.)

Potkiva tyyppi

Tuo kolmas vatsassa mellastava hahmo on koko ajan enemmän läsnä elämässämme. Lapset ovat alkaneet jo puhua siitä ja vähän sillekin.

Alppu ehdotti, että sitä kutsuttaisiin Torsti Tattariksi.

Didi kyselee kaikenlaista: “Saikinko silittää vauvaa? Saikinko halata sitä? Saikinko hyppiä sen päällä? Saiknko purra sitä?”

Kumpikaan ei halua kokeilla, kun se potkii, mutta minä rakastan sitä!

Iltaisin kun laulelen Didille minun klassikko-laulupotpurin (“Ovara-laulu” (eli Kas kuusen latvassa) “Nuku pikkarainen” (Nuku nuku pikkarainen, äidin isän karitsainen), “Saunalaulu” (Lapsoset ketterät kotihaassa) ja muutaman muun, niin samalla on kiva ajatella, että vauvakin siellä jo kuulee nämä – ja sitten ehkä jonain päivänä rauhoittuu, kun kuulee ne kohdun tällä puolella.

Ja sitten se potkii ja könyää, ja on niin ihanaa oikein keskittyä ajattelemaan, että siellä sinä olet, meidän pieni vauvelomme, vielä monta viikkoa rauhassa mutta tulee vielä kevät ja huhtikuu ja sitten olet täällä meidän kanssamme.

Helsinki-kyltti lumessa

Kaikkialla valtavia ja upean kiipeiltäviä lumikasoja.

Julia hymyilee talvella

Yksinolopäivänä hymyilytti koko ajan.

Kaiken oman mussutukseni jälkeen on lopetettava siihen, että kyllä tämä on ollut aika ihana loma. On ollut kivaa viettää niin paljon aikaa lasten kanssa. On ollut mukavaa irtaantua kaikista työasioista aivan täydellisesti.

En tiedä, kuinka levännyt tai rentoutunut olen tämän kaiken häsellyksen jälkeen, mutta toisaalta: maaliskuun puolivälissä minulla alkaa äikkäri. Siihen on tosi lyhyt aika. Eli vaikken saanut niitä kaappeja siivottua ja roudattua erinistä moskaa himasta kierrätyskeskukseen, niin ajattelen, että sitä vartenhan se äikkärin ensimmäinen kuukausi sitten on.

Työrupeama 2022, antaa tulla!

Previous
Previous

Vuokra-asunnolta voi vaatia enemmän kuin vain katon pään päälle

Next
Next

Kehuen paras