Isänpäivänä onnellinen olo

Tänään tuli taas yksi niistä hetkistä, kun onnenhyrskäys ottaa vallan. Istuskelin sohvalla ja lueskelin Tuomo Yrttiahon esseetä siitä, miten elämä neljän lapsen kanssa on palkitsevaa ja kivaa.

“Aloin nähdä pikkulapsiarkea ja tätä hetkeä kauemmas. Oli vaikeampaa keksiä syitä, miksi en haluaisi lisää lapsia.”

Ajattelen juuri samoin, ja tuossa hetkessä tämä konkretisoitui. Esikoinen makoili yläsängyssään pelaamassa nintendoa, nosti päätään ja lähetti mulle lentosuukon. Sen jälkeen se esitti kaivavansa pyllyään ja lähetti uuden “lentosuukon” (tämä on ollut pitkään meillä vitsinä, aina kaivellaan nenää, korvia, pyllyä jne ja “lähetetään” tuotokset toiselle lentopostissa). Keskimmäinen pelasi Pikku Kakkosta mun puhelimella vieressä, nuorimmainen teutaroi sohvalla omaan eriskummalliseen tapaansa. Kuunneltiin “muniinpuhaltelu-joulumusiikkia”, joka on mun suosikki soittolista tällä hetkellä. (Toki sen jälkeen vaihdoimme esikoisen toivomaan soittolistaan: Zeldan musiikkeja sekä Skipidi Toilet toilet kammottavine eri versioineen.)

Tiki laittoi keittiössä isänpäiväillallista (ragua, pitää laittaa kypsymään jo aamulla).

Tuli olo, että just tämmöstä mä halusin, ja just tätä mä sain.

Juu! Koti on kaaos, vaikka siivosin eilen kaksi tuntia. Pyykit ovat roikkuneet telineellä toista päivää, kun ne ei kuivu tässä kylmässä ja kosteassa. Kirjahylly on murtunut kirjojen painosta, joten kirjat on levitetty (myös 1-vuotiaan taidolla) ympäri olohuoneen lattiaa. Kodissa seilaa myös yksi iso taideteos, joka on odottanut ripustamista jo pari kuukautta. Toissapäivänä keskimmäinen laittoi palasiksi vahingossa savisen kynttilänjalan, jonka nuorimmainen sai ristiäislahjaksi kummeilta. Jostain syystä meidän ruokapöydällä nököttää tällä hetkellä nukenrattaat. En tiedä kuka on edes jaksanut nostaa ne sinne.

Mutta! Tämän lisäksi näen myös meidän huonekasveihin pieteetillä ripustamat joulukoristeet (ja yhden Aarrikan tontun, jolta on revitty pää irti, voimakkaita lapsia!), aamun isänpäiväaamiaisen jämät keittiön tiskipöydällä, palapelin palasia, joista keskimmäinen osaa rakentaa jo tosi taitavasti. Talvitakin, jonka nuorimmainen sai lahjaksi eilen ystävämme lapselta. Puhelimeen saapui äsken viesti esikoisen kummeilta, että haluaisko hän tulla tänään Hevisauruksen keikalle, olisi yksi ylimääräinen lippu.

Mulla on tosi onnellinen olo. Elämä on täyttä ja mua tarvitaan. Välillä vähän liikaa, välillä voisin vähän hidastaa tuon 1-vuotiaan kiipeilyinnostusta ja lampuissa roikkumisen tarvetta ja unikoulukin voisi mun puolesta alkaa jo onnistua (ei onnistu). Mutta musta on vaan niin kivaa ja mielenkiintoista seurata näiden sekopäiden toimintaa ja ajattelua.

Keskimmäinen on niin uskomattoman hauska ja suloinen. Sillä on nykyään hoidettavana koko ajan liuta “lapsia”, jotka pitää iltaisin peitellä ja helliä. Lasten määrä ja ulkomuoto vaihtelevat. Viime aikoina vauvan helistinvasara on ollut yksi tärkeistä lapsista. Yhtenä iltana osoitin sängyssä tyynyn vieressä olevaa nukkekodin kukallista tyynyä ja kysyin, onko tuo hänen lapsensa. Typy katsoi mua paheksuen ja kertoi, että ei todellakaan, se on pupun sänky, haloo!

Merihevonen on tietenkin kaikkein tärkein. Nykyään sen nimi on Emilia.

Pienin hokee jatkuvasti pontevasti: “Anna pukka! Annapukka!” En tiedä mitä se tarkoitaa, tai oikeastaan milloin mitäkin. Hirveästi sanoja tuolta ei vielä tule, mutta kaiken se jo ymmärttää. Tahto on hirveän kova, ja kyllä se yleensä perille tulee. Hän tepastaa paikalle, ottaa kädestä kiinni ja johdattaa sinne, minne pitääkin.

Oltiin syyslomalla Tampereella retkellä. Oikealla Tiki, vasemmalla hänen veljensä Juuso.

Tänään on myös isänpäivä. Keskimmäinen oli ilmaissut päiväkodissa askariodussa kortissaan, että isällä on aina reikäisiä t-paitoja. Ostin Tikille sitten isänpäivälahjaksi paidan ja housut. (Kysyin kyllä, onko tämä tällaista vallankäyttöä ja kontrollointia, kun vähän niin kuin päätän, miltä sä näytät. Kuulemma ei ole, varmistui.)

Mä pidän tosi paljon siitä, millainen isä Tiki on meidän lapsille. Mun suosikkihetkiä on, kun se selittää asioita niille. Koska siis, lapsille pitää jatkuvasti selittää asioita. (Minulle ei, kiitos vain miehet.) Etenkin keskimmäisellä on tällä hetkellä tosi hyvä muisti, ja on hauskaa, miten se ottaa meidän puheista asioita ja kertoo niitä myöhemmin. Perjantaina se oli päiväkodissa keronut, miten Martti Ahtisaari “kuolla kupsahti”. (Ei olle puhuttu Martista tähän sävyyn, vaan toisissa yhteyksissä käytetty tätä sanaparia.)

Tykkään siitä, miten Tiki jaksaa lukea lapsille kirjoja, ottaa niiden iltapalatilaukset vastaan, kaappaa niitä syliinsä halaukseen. Tykkään kun Tiki kutsuu itseään lapsille “isi-muoriksi” (koska mä aloin jossain vaiheessa kutsua itseäni äiti-muoriksi). Olen helpottunut siitä, miten Tiki ottaa usein aamuisin vetovastuuta siitä, että juna pysyy liikkeellä, kun oma pinna on koetuksella (kuten julistin tuossa taannoin Hesarin jutussa koko kansalle). On ihanaa, että Tiki vastaa täysin meidän perheen ruokahuollosta ja mä saan vain kysyä, että mitä tänään on ruokana.

Siitä olen iloinen, että Tiki on halunnut jokaisen lapsen kohdalla pitää niin pitkän vanhempainvapaan. Esikoisen kohdalla 7 kuukautta, keskimmäisen kohdalla 10 kuukautta ja nyt nuorimman kanssa 7 kuukautta. En osaa verrata, mutta tuntuu että nämä ajanjaksot säteilevät edelleen hänen ja lasten suhteissa. Tai mistäs mä tiedän, kun ei ole rinnakkaistodellisuutta, josta verrata.

On suloista, miten etenkin esikoisen kanssa niillä on tosi tiivis suhde. Tiki vie Alppua säbään ja uimakouluun ja Alppu aina haaveilee, että saisi olla kahdestaan iskän kanssa.

Pidän meiän elämästä. Tämä on tosi täyttä ja tuntuu tärkeältä.