Juurikin lomalla

Tähän mennessä äitiysloma on tuntunut nimenomaan lomalta. Olen tehnyt kaikkea sellaista, mistä haaveilinkin: käynyt piknikillä puistossa ystävien kanssa, syönyt Kauppatorilla possumunkit ja jäätelöt Tokoinrannassa. Olen lorvannut lounaalla Oodissa, Kiasmassa, kesäkahvila Kumpussa, Pikku-Finlandiassa ja African Potsissa ja kävellyt usein keskustaan jokin podcast-jakso korvissani.

Kotona olen hampparoinut enimmäkseen vähän hikisenä (tää imetyshiki haisee kissanpissalta, se on kuvottavaa), maitoisena ja rönttöisenä pikkareissa ja ihmetystopissa – mutta myös juonut kahvini aina lämpimänä ja lukenut joka päivä Hesarin. (Prioriteetit! Hiki ja sotku ok, avaamaton Hesari ei ok.)

Juuri tällaista tämä äitiysloma muistikuvissani oli (ennen koronaa) ja nyt tämä tuntuu jonkinlaiselta ylimääräiseltä onnelta, joka minulle on tässä elämässä vielä kerran suotu.

En vain saa tarpeeksi tämän vauvelon kasvojen pusuttelusta ja pehmeiden jalkapohjien silittelystä. Joskus mietin, että tulenko “liian lähelle hänen reviiriään”, mutta otakusen, että hän sitten päästää jonkinlaisen protestiäänen, jos näin käy. Sillä protestiäännähtelyä kyllä kuuluu kaikenlaisesta muusta.

Olen niiiin onnellinen siitä, että Hanne on samaan aikaan äitiyslomalla.

Toisaalta sama tuttu perhearkikin on jatkunut ihan yhtä lailla: Kun haen lapset päiväkodista neljän maissa, illat menevät perus sekoillessa. Lisäksi meillä on ollut toukokuun ajan todella pitkä ja sinnikäs vatsatauti, joka on kiertänyt yksi kerrallaan kaikki muut paitsi minut ja vauvan. Niinpä kotona on ollut aika usein joku meidän lisäksi.

Mutta nyt kun olen itse äitiyslomalla, nuo kipeänä olemisetkaan eivät ole niin pahoja (kunhan en itse ole!). Okei, joutuu perumaan jonkun vaunuttelulenkin kaverin kanssa, mutta ei ole sellaista “kääk en saa tätä työasiaa hoidettua, apuaaa” -stressiä.

Ylipäänsä olen hirveän vähän stressaantunut mistään. Tuntuu, että vaikka lapsia on nyt kolme, pystyn ja ennen kaikkea jaksan tällä hetkellä antaa heille enemmän huomiota kuin vielä pari kuukautta sitten. (Myös syy: en ole enää raskaana ja olo on kaikkivoipainen – minä jaksan mitä vain!)

Olen niin onnellinen, että minulla on kesävauva. Se haluaa nimittäin maitoa aika usein, ja nyt pystyy helposti imettämään leikkipuistossa ilman rintatulehduksen pelkoa.

Ollaan jo ehditty tehdä Niinan kanssa kesäretkiä niin, että minulla on kolme lasta mukana.

Olen tehnyt esimerkiksi itseni kanssa diilin, että pyrin keskustelemaan pokemoneista Alpun kanssa joka päivä ainakin sen vartin (vaikka ikävä kyllä tuo aihe vain tappaa minut hitaasti sisältäpäin, aivan järjettömän epäkiinnostavaaaaaaaaa!).

Tällä hetkellä teemme sellaista, että hän saa etsiä minun tietokoneelta pokemonin kirjaimet ja näin kirjoittaa googlen kuvahakuun eirnäisiä pokemoneja ja sitten katsella niiden kuvia. Tämä on tietenkin minun salainen keino opettaa hänelle kirjaimia, jotka eivät ole kyllä erityisemmin tähän mennessä kiinnostaneet. (Pienellä ruudunkatsomiskiristysoperaatiolla harjoittelimme oman nimen kirjoittamisen. Huh! No, muuta ei minun puolestani eskariin mennessä vielä tartte osata.)

Didin kanssa pyrin hassuttelemaan mahdollisimman paljon. Ihan nyt viime aikoina hän on heittäytynyt vähän vauvaksi. Eilen hän hoki: “Minulla ei ole hampaita, minun pitää syödä vain maitoa! Minä olen vauva!”

Nyt hän on viime ajat kieltämättä ollut vähän äidin vauva, mutta muistan, että aikanaan tämäkin vaihe meni ohi silloin, kun Didi oli vauva ja Alppu 3-vuotias.

Didin suosikki on tällä hetkellä laulaa sellaisella härnäävällä äänellä: “Eeeet rakasta muua! Sä et rakasta mua!” Tähän kuuluu luonnollisesti kaapata hänet syliin ja pusutellen kertoa, miten paljon rakastankin.

“Tänään minä laitan kahdet housut.” Selvä pyy. Tipahtivat kuitenkin päästä ennen päiväkodin kevätjuhlaa.

Tuo on vielä ihan tuollainen katkarapukippurainen sylissä, etenkin herättyään.

Saaran kanssa käytiin katsomassa Taideakatemian Maisteri-näyttely – eli taidehommatkin on jo korkattu vauvan kanssa.

Kyllä päiviin aina välillä mahtuu myös sellaisia hermoja kiristäviä hetkiä: Ulos lähteminen on hirveintä tällä kokoonpanolla. Melkein aina Tiki on auttamassa, sillä kaikkien saaminen vaatteisiin suurinpiirtein samassa tahdissa on ollut käytännössä mahdotonta.

Alppu onneksi pukee itse, mutta Didi on tajunnut, että tässäpä hänellä hyvä paikka vähän rettelöidä. Sitten hän juoksentelee ympäri kotia pikkareissa ja kikattaa: “Eeeet saa kiinni.”

Vauva taas on kuin metronomi. Ensin kopasta kuuluu hidastemporista rauhallista vääää-väää-vääää itkua. Kun siihen ei vastata, väää-väää:n tahti nopeutuu, ja lopulta vää-vää-vää-vää!!!!! metronomi on hyvin nopea ja hyvin kovaääninen.

Silloin kissanpissahiki nousee pintaan.

Aina lopulta, kun kaikki lapset ovat ulkona ja minäkin jonkinlaisissa vaatteissa ja meikeissä, päässäni alkaa soida Enya ja matala mieskertojaääni sanoo: “Vihdoin kaikki on hyvin.”

Toinen melko raskas hetki on nukkumaan meneminen. Aiemmin kaikki vielä hoitui, mutta nyt Didi on ottanut niihinkin hetkiin kunnon amok-riehumisen mukaan.

Tikin kanssa pohdimme, että ei auta muu kuin hioa prosesseja.

Aamut ja illat (ja usein päivätkin) pitää köllötellä!

Klassikko: take away sushit Espalla, Ilonalla oli hänen 1-vuotiaansa mukana, jota hän kuvassa houkuttelee palaamaan piknik-viltille meloninpalasen kanssa.

Tällaista. Enimmäkseen ihanaa, jonkun verran vaivalloista, aika hikistä, mutta ennen kaikkea onnellista.

Kivaa, että pian alkaa kesäkuu, ja voi jo ihan oikeasti alkaa viettää semmoista kesäelämää. Lapset jäävät päikystä pois juhannusviikolla ja ovat 7 viikkoa lomalla. Sitä ennen minulla on vielä hetki aikaa viettää tällaista yhden vauvan lattemamaelämää.

Puhuttiin Hannen kanssa, että pitää varmaankin tehdä lista, että mitä kaikkea nautintoa tähän olisi syytä saada mahtumaan!