Mitä he muistavat

“Äiti, mä muistan kyl sun inhokkihomman mökillä”, keskimmäinen ilmoittaa kesken ei mitään.

Ai jaa! No kerro!

“Se kun sä joudut kantamaan pyörää ja mua yhtä aikaa!”

Okei! Ei olla puhuttu mitään kesästä saati mökistä, ja viime kesästä on jo melkein vuosi. Mutta tällainen tuli mieleen. Mua naurattaa, että tällaisista palasistako ne lapsuuden muistot sitten kasaantuvat. Olenko mä sanonut sen jotenkin todella painokkaasti? Luultavasti olen. On tainnut olla suht raskas hetki meneillään, kun oon joutunut kantamaan sekä lasta että pyörää. Ehkä lapselle on tullut siitä vahva tunne (häpeä, harmitus?), ja nyt se on painunut jonnekin IKIMUISTOHIN.

Mutta semmosta se on!

Äiti yrittämässä muovata lapsuudenmuistoja “keväällä istutimme rairuohot”. (Oikeasti lapsi kutsuu näitä rikkaruohoksi.)

Ehkä he muistavat harrastukset, ehkä sen kun meillä oli aika usein kiire harrastuksiin.

Sitten ammutaan vähän kovemmilla aseilla.

“Äiti. Sä olet aina kännykällä. Tosi moni mun lapsuudenmuisto on sellainen, kun sä olet kännykällä! Kerrankin mä yritin Oton veneellä näyttää sulle meressä olevaa medusaa, mutta sä katoit vaan puhelinta”, esikoinen sanoo.

Guilty as charged.

Tämän sukupolven lapsien ärsytys numero yksi: vanhemmat aina puhelimella, loputon kilpailu puhelimen huomiosta. Tiedän, tiedostan, häpeän, yritän parantua, teen linjauksia (kännykkä jää takin taskuun, kun tullaan kotiin jne), katon lisää puhelinta, en pääse laitteesta eroon.

Mutta sanottakoon, että nämä lapsen syytökset ovat alkaneet vasta nyt, kun hänen ruutuaikaa on alettu rajoittaa. Hahahaha, ovela pikku otus! Painelee niin oikeista nappuloista.

Mutta sori, et saa lisää ruutuaikaa, äiti tosin saa vähemmän.

Meillä on nykyään sääntö: jos lapset sanoo, että äiti laita puhelin pois, niin laitan.

Mutta eiköhän ne lapsuuden muistot ole näistä hetkistä rakennettu.

Keskimmäinen rakastaa käydä mun kanssa kaikenlaisissa pikku tapahtumissa, niitä hän muistelee usein. “Äiti muistatko kun oltiin Natan kanssa istuttamassa kasveja?” Muistan todellakin. Kuvassa olemme Satu Koiviston kirjanjulkkareissa.

Ehkäpä toistot luovat jonkun muiston? Että meillä on aina viikonloppuaamuisin banaanipannaria?

Pienimmän muistot ovat hetkessä. Tänään aamulla hän kertoi: “Anni, kokiin.”

Tällä hän viittasi siihen, kun meidän ystävät olivat eilen kylässä ja sitten he lähtivät kotiin. Se jäi selvästi mietityttämään.

Oikeastaan kaikki, mitä tämä ukkeli suustaan päästää, kertoo tällä hetkellä siitä, mitä hän muistaa: mitä sanoja hän muistaa.

“Appi. Isää”, hän hoki aamulla banaanipannareita syödäessään. Mietin hetken ja sitten tajusin!

Siirappia lisää. (Lautasella ei ollut vielä ollenkaan siirappia, mutta kaipa lisää tarkoittaa ylipäänsä saisinko.)

On myös kiinnostavaa, että kolmannen lapset lapsuus ja siitä syntyvät muistot ovat tosi erilaisia kuin esikoisen. Hahaha kuvassa: esikoisen kynsiä en olisi lakannut 1-vuotiaana.

En ajattele, että arki olisi erityisesti mitään muistojen rakentamista. Tulee mitä tulee, elämä on itseisarvoista, ei välinearvo muistojen luomiselle. Mutta on tämä aivan ehdottoman kiinnostavaa, että mitä jää mieleen, mitä me vanhemmat voimme vahvistaa muistelemalla ja mitkä jutut ovat vain ja ainoastaan juuri noiden lapsosten mielissä.

En myöskään ole kauhean huolissani mistään lasten ikävistä muistoista. Kaikilla on ikäviä muistoja omista vanhenmimstaan, tietenkin.

Mutta tietty musta on maailman ihaninta, jos lapsilla on myös kivoja muistoja, joita he vaalivat.

Meidän nuorimman muistot liittyät tällä hetkellä paljon mun äitiin, eli mummaan. Hän haluaa joka aamu katsoa sellaisen iPhonen rakentaman videosikermän mummasta. Tänään hän kylvyssä yhtäkkiä kertoi surullisella äänellä: “Ikävä. Umma.”