Surullinen olo, toivo kaiken alla

tyttö katsoo ikkunasta ulos

Didin jutut saavat minut aamuisin iloiseksi.

Huomenna Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tulee viikko. Tähän on mahtunut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta.

Tällä hetkellä mulla on vain hirveän surullinen olo. Eilen illalla, kun lapset olivat nukkumassa, mietin, että olenpa minä nyt vain tosi, tosi onneton.

Pelkkä sota ei riitä, hirveitä asioita kertyy.

Maanantaina julkaistiin uusi IPCC-raportti, joka oli niin hirveää luettavaa, etten pystynyt syventymään siihen kauheasti. Sukupuuttoa, kuivuutta, täysin ihmiselle elinkelvottomia alueita. Nälänhätää, pakolaisuutta, sotaa.

What a time to be alive.

Itse asiassa just nyt on aika kiva olla elossa, suomalaisena. Kun kirjoitin Kaikki kuluttamisesta -kirjan kuluttamisen historiaa käsittelevää lukua, mulle jotenkin erityisen vahvasti iskostui, miten epämukavaa elämä on aikaisemmin ollut – verrattuna nykyhetkeen. Tyyliin: harmittelen välillä, että meidän kodissa on yksi vessa ja pian viisi ihmistä sitä käyttämässä. Ja sitten taas: 1950-luvulla ei vielä kaikissa kodeissa Suomessa todellakaan ollut mitään sisävessaa, vaan yleinen käymälä, jossa sitten pihapiirin asukkaat kävivät.

Onhan tämä elämä nykyään suomalaisena ihmisenä aivan järjettömän mukavaa.

Mutta sitten kun on tottunut tällaiseen mukavaan elämään, niin ajatus siitä, että se voi loppua, on musertava. IPCC:ssä puhuttiin just siitä, että “ihmiskunnan nykyinen elämäntapa on uhattuna”. Eiköhän täällä planeetalla ihmiset jatkossakin porskuta, mutta millä ehdoilla ja millä tavalla.

Ja aina välillä, kun alkaa miettiä tämän kaiken epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoista jakautumista maapallolla, siitä tulee ihan sietämätön olo.

Ihmisistä puhutaan, että “hän piikkasi noin 20-vuotiaana” eli että hän oli silloin parhaimmillaan (when you are "peaking" is to be at your prime in any activity) ja siitä sitten alamäkeä. Niin mietin, että mitä jos ihmiskunta on jo piikannut, parhaat päivät ovat ohi.

kiharatukkainen tyttö

Eri aamuja tältä viikolta, sama kiharapehko.

Aion pitäytyä toivossa

Heti aamuisin, kun herään Didin vierestä, me halaillaan ja pusutellaan hetki. Silittelen hänen vähän takkuista kiharapehkoa ja sitten hän juttelee kaikkia hassujaan. “Kaikilla on pepussa pylly.” Välillä Alppu kömpii meidän joukkoon omasta sängystään.

Samalla silmäilen, onko Ukrainan presidentti Zelenskyi vielä elossa ja Ukraina pystyssä (tänään taas: on).

Eli aamun ensimmäiset hetket ovat yleensä suloisia. Mutta vaikkapa nyt, kun Tiki on vienyt lapset päiväkotiin ja minä istun meidän hiljaisessa kodissa yksin, olo on vain hyvin surullinen.

Perusturvallisuus on vain järkkynyt. Kaksi vuotta sitten pandemia räjäytti siitä osan (maailma voi muuttua perustavanlaatuisesti hetkessä) ja nyt Putinin hyökkäys Ukrainaan, Putinin uhittelu ydinaseella ja tutkijoiden ennusteet siitä, että maailma palaa kylmään sotaan räjäytti siitä taas lisää (maailma voi ihan oikeasti muuttua lyhyessä hetkessä!). Ja sitten se kaikkein pahin, ilmastokriisi. Se muuttaa asioita, vaikkei ihan hetkessä.

Mutta. Vaikka olen nyt surullinen ja annan itseni vähän aikaa vielä velloa tässä surussa (tai niin kauan kuin tuntuu siltä), niin olen kuitenkin myös perusluonteeltani hyvin optimistinen. Se vain on minussa.

Juttelin tästä Merjan kanssa ja tultiin siihen tulokseen, että kyse on oikeastaan rationaalisuudesta. On hyödyllistä olla optimisti, koska se saa toimimaan – ja siitä tulee parempi mieli. Jos ajattelee, että asioita voi muuttaa paremmiksi, niin ehkäpä niitä voi! Jos taas kyynistyy ja ajattelee, ettei voi, niin sitä on sitten vain pahalla mielellä ja haaskaa elämänsä sellaiseen. Ja vaikka sitten tulisi maailmanloppu, niin olisi ainakin elänyt itse toiveikkaan ja iloisen elämän.

Olen viime vuosien aikana onnistunut ympäröimään itseni ihmisillä, joilla on samanlaiset ajatukset toivon ja tekemisen suhteen kuin itselläni: Esimerkiksi Puistokatu 4:n jengi on tällaista, ja suosittelen tutustumaan tähän Tieteen ja toivon talon ajatuksiin, tapahtumiin ja ihmisiin. Sitten minulla on vastuullisen sijoittamisen lukupiiri sekä vastuullisesta sijoittamisesta kirjan kirjoittanut ystävä Kaisa Kurittu. Heidän kanssa puhun siitä, miten sijoittamisella ja rahavirtojen uudelleen suuntaamisella tehdään maailmasta kestävämpi.

Heidän kanssa juttelemisen jälkeen saan tarmoa tekemiseen, he olivat iso moottori esimerkiksi Kaikki kuluttamisesta -kirjan kirjoittamisessa.

Toimittajana on myös helppo tutustua ja päästä juttusille ihailemiensa ilmastovaikuttajien kanssa, kuten Mari Pantsarin, Niklas Kaskealan, Emma Karin tai Riikka Suomisen.

Tämän listan ei ollut nyt tarkoitus lesoilla sillä, että olen tutustunut kiinnostaviin ihmisiin vaan vinkata, että näitä tyyppejä kannattaa seurata somessa, jos kaipaa sekä faktaa että toivoa elämäänsä.

Tykkään valtavasti Alpun pohdinnoista. “Äiti onko ihmisen rajat mustat? Kun ne piirretään aina mustiksi.”

Ja huumorissa

Vitsailu ei poista tilanteiden tärkeyttä tai vakavuutta, mutta huumori tekee asioista enemmän kestettäviä. Tässä Tiki on erinomainen.

Kun laitoin sunnuntaina pyykkejä pyörimään, sanoin, etten uskalla laittaa joukkoon tummaa villapaitaa, kun koneessa on vaaleankeltainen paitani.

“Julia, näin aikoina peloille ei saa antaa valtaa”, hän kertoi.

(En laittanut.)

Joskus vasta jälkikäteen huomaa tilanteen huvittavuuden. Kun eilen aamulla selasin puhelimesta uutisia Bulevardilla ja kävelin talon viertä hitaasti eteenpäin, vastaan käveli vanha mies, joka sanoi kohdallani: “Katso vähän mihin menet.”

Olen tottunut siihen, että miehet vänisevät minulle milloin mistäkin turhasta (muistatteko tämän ihme tönimishomman?), ja siksi olen opetellut näpäyttämään takaisin heti. Muuten jää loppupäiväksi kurja olo.

Niinpä sitten raivosin välittömästi takaisin: “Tämä ei ole sinun katu! Aina miesten pitää yrittää kertoa naisille, missä naisen paikka on.”

Mies katsoi minua kauhistuneena ja sitten hihnassaan olevaa koiraa ja sanoi, että puhui sille. Minua hävetti niin paljon, etten onnistunut edes pyytämään purkaustani anteeksi vaan poistuin välittömästi paikalta.

Vasta jälkikäteen tämä alkoi vähän naurattaa. (Joskin olen pahoillani miehen puolesta. No, ehkä hän saa siitä hyvän anekdootin kerrottavaksi kotona, että kaikenlaista sekopäätä tuolla kadulla nyt liikkuukin.)

No niin, jollain lailla tämä ajatusten vyörytys ja jonkinlainen itsereflektio omista tunteista tänne blogiin nyt auttoi, eikä olo ole enää ihan niin surullinen.

Kun olin Demi-lehdessä töissä, meidän vakioratkaisu ongelmiin oli aina se, että kirjoita ajatuksia paperille, kirjoita kirje, kirjoita päiväkirjaa. Ihan toimiva neuvo 14-vuotiaalle, ihan toimiva 34-vuotiaalle.

Previous
Previous

Kerrottiin sisaruksille: raskausviikot 17–20

Next
Next

Päivä, jona Venäjä hyökkäsi Ukrainaan