3/4 taaperolivuotta takana

Ai että, mun paljon parjaamasta horror-vuodesta on takana jo valtaosa, lapsi on 1 v 9 kuukautta, hurraa!

Ja siis, en kyllä ota yhtään takaisinpäin näissä graaveissa sanoistani: kyllä olen edelleen sitä mieltä, että 1-vuotias ihminen on vanhemmalleen hyvin raskas.

Raskainta on, että ihan koko ajan pitää kiipeillä johonkin. Kun istutaan ruokapöydässä, pitää yhtäkkiä nousta seisomaan kaikkien astioiden sekaan. Kuten vaikka eilen, kun meillä oli vieraita. Aina kun silmä vähänkään vältti, oli oltava pöydällä sekoilemassa ja kaatelemassa laseja ja heittelemässä pizzoja.

Ja tmää tavaroiden heittely. Sietämätöntä. Kun tasolla on esine, se on heitettävä siitä lattialle, koska onhan se nyt kiinnostavaa, miten painovoima toimii.

(Hah, muistin, että oon jo esikoisen kohdalla lainannut blogiini tätä Wislawa Szymborskan runoa (muistan et meilasin kustantajalle ja kysyin, saanko laittaa runon blogiini) Pieni tyttö kiskaisee pöytäliinaa.

(Kääntäneen puolasta suomeksi Jarkko Laine ja Martti Puukko):

“On kiinnostava nähdä,
millaisen liikkeen ne valitsevat
jo pöydän reunalla hoippuessaan:
suuntaavatko ne kohti kattoa?
lentävätkö ne lampun ympäri?
loikkaavatko ne ikkunalaudalle ja sieltä puuhun?

Herra Newtonilla ei ole
tämän asian kanssa vielä mitään tekemistä.
Katselkoon vain taivaasta ja levitelköön käsiään.

Tämän kokeen on tapahduttava.
Ja se tapahtuu.”

Lakkopäivänä kävimme puistossa tekemässä hommia.

1-vuotiaan on jatkuvasti tuhottava jotain ja tehtävä ällöttäviä koiruuksiaan. Tänään aamulla hän oli onnistunut avaamaan kaakaopurkin ja levittämään kaakaon ylt ympäriinsä. Sitten hän kapusi naama ruskean möhmän peitossa mun sänkyyn antamaan suuria pusuja. No, pakko myöntää, että oli se kyllä suloinen.

Meidän pitää säilyttää vessaharjaa pyykkikoneen päällä. Aina välillä kokeilen, josko sen ronklaaminen olisi ohi, mutta ei ole. Jos se on lattialla, se on haettava ja sitä on kuljetettava ympäri asuntoa.

Myös kaikenlaista nestemäistä pitää kuljettaa ympäri asuntoa. Pottaa, jonne on unohtunut pisut, laseja, pulloja, musta tuntuu että meillä on jatkuvasti joku vesivahingon alku jossain lattialla.

Ja jos ollaan ilman vaippaa, niin tiedätte kyllä, mihin yllätykset tulostetaan. Kyllä, matolle. Nytkin on taas Pesu-Heikissä yksi matto, kun en saanut kuurattua ruskeaa rusinasoppaa siitä pois.

Ja sitten semmonen perusmuotoinen tuhoaminen: kavutaan television taakse ja yritetään kaataa se, viskotaan kirjat hyllystä lattialle, mennään keittiön kaapeille ja asetellaan sekä siivousvälineet että haarukat ja veitset pöydän alle.

Hän seurasi tätä Hippoa Tsigaboomissa kaikkialle, mutta aina kun Hippo meinasi halata, hän ujosteli.

Ehkä kaikkein ärsyttävintä on se, että pitää jatkuvasti pelätä, että lapsi tuhoaa itse itsensä. Tämä on kognitiivisesti niin kuluttavaa, kun sitä pitää olla taukoamatta jollain lailla suojelemassa. (Ja toki usein myös lohduttamassa, kun se kepsahtaa sängyltä alas vahingossa.) Siksi olen niiiin iloinen suomalaisista aidatuista leikkipuistoista, jotka tarjoavat hetken hengähdyksen. (Ja ok, myös suomalaisesta päiväkodista, joka tarjoaa 7 tunnin hengähdyksen arkisin.)

Mutta nyt talvella ulkona oleminenkin on vaativaa, koska eihän tuollainen nappula oikein pysy lumen ja jään maassa pystyssä. Puhumattakaan niistä perkeleen hanskoista ja piposta, jotka eivät pysy tämän ihmisen yllä. (Paitsi päiväkodissa, mutta siellä on päiväkodin taika.)

Ja sitten se haluaisi olla aivan jatkuvasti mun sylissä paitsi ratikassa tai bussissa haluaisi juoksennella ympäriinsä. Raivoaa, jos ei saa.

Kyllä, uhma on nyt alkanut pilkahdella, ja kiukkua saattaa tulla erinäisissä tilanteissa. Olen kyllä aivan suosiolla valinnut Hannen taktiikan: En valitse taistelujani, vaan annan sen syödä löytämänsä välipalapatukat, pakotan sisarukset antamaan lelunsa hänelle, teen kaikkeni, jotta ei tarttisi kuunnella kitinää.

Mistä mä vielä itse kitisisin? Ah, tuntuu niin ihanalta päästää kaikki tämä turhautuminen ulos!

Ja tuntuu myös ihanalta, että ihan just pian tuo on 2 vuotta, ja silloin kokemukseni mukaan: puhumaan oppiminen auttaa kitinään, lapsi alkaa viihtyä hetkittäin ruudun äärellä (kiitos ja ylistys – nyt ainoa, mitä hän jaksaa katsoa kaksi sekuntia, on iPhonen tekemä video, johon on koostettu valokuvia hänen mummastaan eli mun äidistä, sitä onkin sitten katseltu päivittäin: “Mumma umma!!!”).

Jonkinlainen pieni tolkku alkaa ilmaantua häneen. Voi että mä odotan kahta ikävuotta. Vielä kolme kuukautta tätä ykköstä jäljellä ja sitten alkaa onni!!!

Kuten tämän viikon Melkein kaikki perheestä -podin jaksossa kerron, mulle on aina käynyt niin, että ennen kahta ikävuotta en voisi kuvitellakaan, että haluaisin enempää lapsia. Mutta sitten mystisesti, kun lapsi täyttää kaksi ja alkaa kertoa omia juttujaan ja sen ihmisyys tulee kunnolla esiin, mä alankin kaivata taas “LISÄÄ TÄTÄ MUN ELÄMÄÄNI, EN VOI VIELÄ LUOVUTTAA TÄSTÄ!”.

Hehehe, ei kyllä enää tällä kertaa, pitää laittaa ns rautaa rajalle.

Yksi lempipuuhista on kiusata isosisaruksia, kun nämä yrittävät katsoa telkkua.

Noniin, 1-vuotias on nukkunut pian tunnin päiväuniaan, ja no, hah, kyllä mä jo pikkuisen odotan, että se herää. Koska koska. Onhan se myös aivan jumalaisen suloinen ja ihana. Ja hauska. Onneksi, onneksi.

Tällä hetkellä se juttelee jo jonkun verran hauskuuksiaan.

“KOIA!” se huutaa kadulla, kun nähdään koiria ja kun luetaan kirjoja, joissa on mikä tahansa eläin. Kaikki on hänelle koia.

“Muumipappa”, hän messuaa aina nähdessään minkä tahansa muumin (aiemmin: muumipuppa).

“Mamma mee pappa pee”, on hänen lemppihokemansa, jota hän hyväntuulisesti toistelee.

“Anna pukka!” hän vaatii, kun haluaa jotain herkkua, enimmäkseen maitoa.

Hänellä on monia suosikki-ihmisiä, Äiti, Aappu ja isi (tietenkin), mutta myös Eino!!!! ja Emma ja Maa’a (Malla), jotka asuvat naapurissa ja välillä heitä näkee pihalla. Ja tietenkin päiväkodin ope Kukki (Suski).

Hän on viime aikoina löytänyt Eppunsa (peppu), mikä ilahduttaa häntä suuresti, ja välillä hän vaatii päästä uupuun (kylpy).

Ympäriinsä tepastelu, naureskelu, jokeltelu “joo joo joo joo” ja kaikenlaiset pienet projektit, joita tulee yksi toisensa jälkeen.

Hän on meidän perheen lemmikki, jonka ympärille usein koko perhe kokoontuu halailemaan. Kaikki haluaa hänelle hyvää (paitsi silloin kun hän yrittää kaataa sen telkkarin isosisarusten pelatessa tai katsoessa).

Kaikki se loputon hellyys. Voi että. Se miten hän saapuu kädet ojossa halaamaan, laittaa posken mun poskea vasten ja sanoo mmmmm. Pusut on sellaisia, että huulet on rentoina auki.

Ja mun ehdoton suosikki öisin: nukkua niin, että hän on pikkulusikka ja minä iso. Se lämpö ja herkkyys.

Hänen isosiskonsa kutsuu häntä nimellä taaperoli, en tiennyt, että sanasta taapero voi keksiä hellittelynimen, mutta kyllä voi. Ja just niin hellyyttävä hän on.

Meidän pieni suloinen taaperoli.