Vihan valtatiellä

Viime toukokuussa Yleltä kysyivät, että kiinnostaisiko minua olla mukana videoilla, joilla pyritään parantamaan internetin keskustelukulttuuria.

Todellakin kiinnosti!

Ylellä on siis tämmöinen viisivuotinen hanke kuin Hyvin sanottu. Ideana on vahvistaa suomalaisen keskustelukulttuurin parhaita puolia ja luoda turvallisia keskusteluympäristöjä. Mun mielestä nyt ollaan ihan sen ytimessä, miksi meillä on julkisrahoitteinen media Suomessa.

Tämä on hieno hanke, ja pompöösisti voisi jopa sanoa, että tällaisella meiningillä vahvistetaan demokratiaa, joka on itselleni tärkeä arvo (kuten toivon mukaan teillekin). Demokratiassa idea on se, että jutustellaan ja sitten päätetään, että mitäs seuraavaksi. (Voi olla, että antiikin Kreikassa asia ilmaistiin jotenkin hienommin.)

Videot on käsikirjoittaneet Ylen toimittajat Eve Mantu ja Joni Nieminen. He ovat tehneet valtavan taustatyön haastattelemalla tutkijoita, lukemalla tutkimuksia ja miettimällä balanssia faktan ja kepeän huumorin välillä. Sain itse osallistua prosessiin jonkun verran, ja meillä oli koko ajan ajatuksena se, että nyt ei liihotella ylhäältä alas kertomaan, miten soo soo suomalaiset, skarpatkaa keskusteluissa!

(Ylipäänsä elämässäni johtotähtenä on se, etten saarnaisi ylhäältä alaspäin mitään. Aina en onnistu, joskus menee kunnon paasauksen puolelle.)

Suomalaiset haluaisivat parempaa keskustelua

Vähän lukuja:

Ylen Hyvin sanottu -tutkimuksen mukaan joka neljäs suomalaisista pelkää muiden reaktioita omien ajatustensa kertomiseen. 84 prosenttia on sitä mieltä, että asioita ymmärretään tahallaan väärin, 79 prosentin mielestä mediassa ja sosiaalisessa mediassa on liikaa kaikenlaisia kohuja.

Kuulostaako teidän mielestä tutulta?

80 % kertoo nauttivansa syvällisistä keskusteluista, 76 % nauttii tilanteista, joissa pääsee oppimaan keskustelukumppanin ajatuksista – ja samaan aikaan 77 % mielestä lähes riitelymäinen keskustelu on lisääntynyt.

Pointtina: Ihmisillä olisi tarve keskustella ja ihan oppiakin muiden ajatuksista, mutta riiteleminen on esteenä.

Nettikiusaamisella on pelottavat yhteiskunnalliset seuraukset

Kun olen pitkin projektia jutellut ihmisten kanssa, niin moni sanoo, että ei yksinkertaisesti enää halua puhua mitään verkossa. Ei Twitterissä, ei keskustelufoorumeilla, ei missään.

“Mitä voitettavaa siinä on, saa vain paskaa niskaansa?”

Mitä siitä seuraa, että suurin osa ihmisistä päättää olla ihan hiljaa? Sitä, että salaliittoteoreetikot ja ääriryhmät pääsevät nappaamaan äänivallan. Kun muutama äänekäs ihminen kiukuttelee netissä, mielikuva vääristyy.

Tämä näkyy itse asiassa aika monessa paikassa elämässä. Yksi opettaja kertoi minulle, että opettajat usein pelkäävät, mistä vanhemmat valittavat Wilmassa. Jos rehtori saa 1000 oppilaan koulussa kahdelta vanhemmalta valituksen jostain, ryhdytään heti suuriin toimiin. Vaikka 998 ihmistä ovat olleet ihan tyytyväisiä. Äänekkäät valittajat saavat helposti valtaa, jos muut ovat hiljaa.

Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että ihmiset eivät uskalla tai halua hakeutua ammatteihin, joissa voi joutua julkisiksi maalitauluiksi. Tyyliin: asianajaja, toimittaja, tutkija, poliisi, pappi, poliitikko – jopa meteorologi.

Eli yhteiskunta menettää tärkeitä resursseja.

Musta on kova vaatimus, että tutkija joutuisi puolustamaan tutkimustaan joltain raivopäiltä Twitterissä. Mutta samaan aikaan on kyllä ihan mieletöntä haaskuuta, että tutkijat eivät vaikkapa suostu haastatteluihin, koska pelkäävät paskamyrskyä. Tietoa jää kertomatta.

Vastassa on myös lietsovat algoritmit

Oma lukunsa on somealustojen algoritmit, jotka nostavat voimakkaita tunteita. Riitoja on kiva seurata ja semmonen öyhötys on niin koukuttavaa, että tekee mieli palata keskusteluihin katselemaan.

Tämä taas pahimmillaan (nyt ei puhuta Suomesta) on aiheuttanut aivan silmittömän kamalia asioita. Myanmarissa rohingat ovat haastaneet Facebookin oikeuteen, koska alusta on sallinut vihapuheen tätä muslimiryhmää kohtaan – joka on johtanut kansanmurhaan.

Jos olisin Mark, en nukkuisi öitäni hyvin.

Tolkun ihminen -keskustelu on hankala

Se mikä tässä projektissa on musta ollut koko ajan hankalaa, on semmonen lipsuminen vanhaan kunnon “tolkun ihminen” -puheeseen. Tarkoitan tällä sitä, että asetetaan vaikkapa ihmisoikeusten kannattajat ja ihmisoikeuksien polkijat vastakkain ja puhutaan "ääripäistä”.

(Tästä ehdottomasti parhaan ja totuudenmukaisimman kuvaelman on tehnyt Antti Holma Radio Sodoman jaksossa 25: Vastakkainasettelun aika ja Kemikaalikääryle. Siinä toimittaja Anja Natsinnainen asettaa polttomurhaajan ja polttumurhatun saman pöydän ääreen ja penää heiltä sopua.

“Löytyykö yhteinen sävel?”)

Eli vaikka noilla videoilla kehotamme ihmisiä vaikkapa lähtemään tulistuneesta keskustelusta pois, kuuntelemaan toista osapuolta, yrittämään ymmärtää – niin kyllä jossain raja menee. (Esim ihmisoikeuksien loukkaamisessa.)

Kaksi oppia: 1. Takin kääntäminen on ok

Kahta asiaa mietimme videoita tehdessä. Miksi me ajattelemme, että mielipiteen muuttaminen keskustelun lopussa on jotenkin noloa? Joo, siinä joutuu myöntämään, että oma mielipide ei aluksi ollut kovin vahvalla pohjalla. Mutta toisaalta, eikö kaikenlainen oppiminen ja oppimisen hyväksyminen kerro vain siitä, että ihminen ei ole pikkumainen nulikka vaan valmis kuuntelemaan toista?

Meidän mamma oli sellainen, että hän saattoi muuttaa mielipidettään 10 minuutin välein. “Kyllä ihmisellä on oikeus muuttaa mielipidettään, se on vain mielipide!”

Ihailin tätä piirrettä hänessä. (Hänellä oli myös välillä todella eksentrisiä mielipiteitä aiheista, jokaista en todellakaan ihaillut.)

2. Viimeinen sana ei tarkoita väittelyn voittamista

Ja toinen juttu: Ihmisillä on täysin harhainen kuvitelma siitä, että jos saa sanottua “viimeisen sanan” keskustelussa, olisi jotenkin voittanut väittelyn. Että nyt olisi saanut “laitettua jauhot suuhun – eipä enää keksinyt vasta-argumenttia”.

Yhä useammin ajattelen, että jos toinen ei enää vastaa, hän on menettänyt kiinnostuksensa keskusteluun.

Saan itse harvakseltaan viestejä, joissa kritisoidaan rankasti minun työtäni. Saatan joskus vastata, mutta sitten jos möyhöttäminen vain jatkuu, niin ajattelen vain että soronoo, ei paljoa kiinnosta, lillu omissa liemissäsi. Tämä ei tarkoita sitä, että ajattelisin toisen osapuolen “voittaneen keskustelun”. Se tarkoittaa enimmäkseen sitä, etten jaksa enää laittaa henkistä eforttia perustellakseni omia kantoja ihmiselle, joka ei niitä selvästi halua ymmärtää.

Internetissä on valtava määrä hyvää keskustelua

Mutta siis. Ihan loppuun haluan muistuttaa itseäni: vaikka nämä videot keskittyivät nyt selvittämään, mistä ihmisten viha netissä kumpuaa ja mitä sille voi tehdä, niin minun kokemuksen mukaan netti on täynnä ihanaa, kannustavaa, vertaistuellista, opettavaa ja kohteliasta keskustelua.

Ainakin sellainen kokemus minulla on näin yli kuuden vuoden blogin kirjoittamisen jälkeen. 98 prosenttia vaikka tämänkin blogin kommenteista on vain kivoja, kiinnostavia ja tärkeitä.

Mutta hei nyt kehotan. Menkää katsomaan sielun tuotokseni. Ne eivät ole erityisen pitkiä, lyhimmillään 2 minuuttia, pisimmillään 10 minuuttia – eli ei vie kauheasti aikaa. Tämä oli syksyn suurprojekti, joten olen tosi otettu, jos katsotte!

(Minä esiinnyn 4 ensimmäisessä videossa, joista neljäs on sketsi, joka on mielestäni kyllä aika hauska: anonyymit öyhöttäjät.)

Julia Thurén: Vihan valtatiellä (Yle Areena)

Lue myös Ylelle kirjoittamani essee:

Julia Thurén testasi: Altistin itseni verkon ilkeille keskusteluille – sykemittauksen tulokset hätkähdyttävät


Kuvat: Ilmari Fabritus / Yle

Previous
Previous

Lapselle on ihana järjestää pieniä iloja

Next
Next

Raskausviikot 5–6: Voiko tämä olla totta?