Äidin oma aika (räppimuijana)

Me luotiin Tikin kanssa semmonen systeemi, että aina silloin tällöin mä saan reilun tunnin omaa aikaa, jolloin Tiki lähtee pojan kanssa kruisailemaan ulos (vaunuissa tuo poika nukkuu aina). Olen nimittäin ajanut itseni sellaiseen kammottavaan ikeeseen, että poika on täysimetyksellä. Tämä ei todellakaan ollut tietoinen päätös, vaan tavoite on koko ajan ollut, että pulloa pulloa! Mutta sitten laiskuus iski, ja nyt poika syö vain mun buubssista. Se on huono homma.

Juttelin juuri kaverini kanssa siitä, että Kättärillä olisi kyllä voitu rohkaista siihen pullobisnekseen vähän enemmän. Tämä edistäisi äidin mielenterveyttä. Mutta en mä tästä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, laiska mikä laiska, ja tästä kärsin.

No, en tullut tänne nyt valittelemaan, vaan kertomaan nautinnollisesta omasta ajasta. Ensimmäisen kerran, kun Tiki lähti ulos pojan kanssa, mulle iski semmonen valtava vapauden tunne. Joka vaihtui nopeasti paniikkiin: Mitämäteen mitämäteen!!! 

Tapahtui seuraavanlainen muodonmuutos:

Okei, mä en siinä tilanteessa pukeutunut räppivaatteisiin (tuo kuva on Katariina-ystäväni polttareista), muutos oli henkistä sorttia.

On nimittäin käynyt ilmi, että vauva tykkää kaikesta muusta musiikista (etenkin Eva Dahlgrenin tai Olavi Uusivirran hempeilykamasta ja klassisesta... toisin sanoen meidän vauva on huomattavasti snobimpi kuin me itse ollaan), mutta se vihaa räppiä. Kun laitoin sille ekan kerran Paperi T:tä soimaan, sen ilme muuttui välittömästi "hyi mitä shaibaa tää oikein on" -kurimukseksi ja sitten alkoi itku. Surumielisen näköiset naiset eivät lämmitä meidän bebbeä.

Näinpä sitten pojan poistuessa laitoin välittömästi Ruger Hauerin uuden levyn soimaan... ja aloin katsella valokuvia pojasta. Bitch please, te sanotte, ja niin sanon minäkin. Mutta mulla oli hyvä tarkoitus, koska haluan tilata pojasta valokuvia, enkä koskaan pysty olla tietskan äärellä samalla, kun poika on hereillä. Se vihaa mun datailua melkeen yhtä paljon kuin räppiä.

Mutta vielä tuosta räpistä. Nyt kun bebbe on ollut Tikin kanssa useamman kerran kruisailemassa, niin räpin kuuntelusta on muodostunut mulle semmonen "muistustus siitä, kuka mä olen". Kun Charlie Mansonin häät soi, mä en ole äiti enkä lässyttävä hurunainen, vaan kova muija, jolla on kaikenlaisia tiukkoja ajatuksia ja kaikkia semmosia normaaleja tunteita, joihin ei sisälly semmosta oi-oi-oi-söpö-söpöläinen-köpöläinen-hokemista korkealla äänellä!

Voin myös kertoa, että mulle ei todellakaan tullut kertaakaan sen ensimmäisen tunnin aikana ikävä poikaa tai Tikiä. 

Tämän ensimmäisen kerran jälkeen tajusin, että mun pitää mielessäni päättää etukäteen, mitä teen vapaatunnillani, jottei semmonen liika mahdollisuuksien kirjo aja mua hulluuteen. Tähän mennessä olen kerran siivonnut vessan ja imuroinut (yleensä kyllä Tiki hoitaa ne nykyään, mutta kun mun mielestä mä teen ne paremmin, hahahahah), katsonut HBO:lta The Affairia ja Girlsiä (ja syönyt Jacky makupalaa) sekä kirjoitellut Apu-lehteen semmosta teknologiapalstaa.

Pitäisi keksiä vielä jotain vähän ylevämpää. Mutta sen olen kyllä huomannut, että nykyään prokrastinaatio, eli asioiden lykkääminen ja aikaansaamattomuus ovat kyllä ihan minimissä. Kun vauva nukkuu tai on Tikin kanssa muualla, mä oikein ryntäilen tekemään kaikkia juttuja. Tai sitten maksimoin nautinnon hetket. Mutta mihinkään sohvalla apaattiseen makoiluun en enää käytä vapaa-aikaa, toisin kuin kaikki nämä vuodet ennen vavvaa.

Mitä te teette teidän "omalla ajallanne"?