Apeuden syövereissä
Vuosi toisensa jälkeen yllätyn siitä, mitä tämä syksyn harmauden ja pimeyden saatanallinen liitto tekee mulle. Se syö.
Kyse ei ole mistään massiivisesta masennuksesta. Ennemminkin tämä on sellaista kevyttä vituttelua (kiitos Tanjalle tästä erinomaisesta termistä). En voi itselleni mitään: tällä hetkellä on helpompaa olla alakuloinen kuin iloinen. Pimeässä aamut tuntuvat paljon raskaammilta kuin kesällä. Välillä Alpun aamupuuron suusta sylkeminen vetää mun pinnan kireälle. Silloin alan yleensä lauleskella duurivoittoisesti ja hymyillen: "Onpas ihanaa, kun ruoka lentelee lattioilleeeeee. Onpas mukavaa, kun saasta peittää allensa kaikeeeen." (Pitää kyllä lopettaa nämä ironiapurkaukset pian, ettei Alpusta tule näkymätöntä niin kuin Muumien Ninnistä.)
Päivät menevät ihan mukavasti, kun poistun kotoa ja näen kavereita. Mutta aamut ja illan hetket ennen Alpun nukkumaan menemistä ovat välillä aika tuskaisia. Mua väsyttää ja mä kaipaisin ihan kamalasti omaa aikaa. Tiki kannustaa lähtemään iltaisin johonkin itsekseni, kun se sai viimeksi Alpun nukahtamaan niin hyvin. Mutta toisaalta lähteminen tuntuu hirmu vaivalloiselta, sitä joutuu kuitenkin jännittämään beebon pärjäämisen puolesta, pumppailemaan jotain fokin maitoja, säätämään ylimääräistä. Ei riitä, että mua harmittaa se, etten pääse hummaamaan. Lisäksi koen huonoa omatuntoa siitä, että olen huono feministi, kun olen antanut vauvan hoitamisen lipsua niin paljon mun omille harteille ja tehnyt itsestäni liian korvaamattoman. (Miten miellyttävää, että sitä joutuu vielä idologisellakin tasolla olemaan vihainen itselleen.)
Sitten mä vaeltelen kotona ja huokailen. Niin kuin kurttuinen kanttura vaan päästelen sellaisia mhäääähhhh-ääniää suustani ja raivostutan toiminnalla jo itseänikin. Iltaisin on välillä jopa vähän pala kurkussa, kun kaikki tuntuu niin ankealta. Päivän rentouttavin hetki on kello kymmeneltä, kun otan ison annoksen mokkapalajätskiä eteeni ja katson jakson tai kaksi How I met Your Motheria.
Thank juu loord mä sentään poistun kotoa joka päivä lounaalle jonkun kaverin kanssa. Just nyt olisi helppo vaipua sellaiseen apatiaan, ettei vaihtaisi edes yöppäriä pois vaan löntystelisi hiukset rasvasta kiillellen saastan keskellä. Ja mä todella ymmärän, jos joku tekee niin. Ihan vain kaikkien sadevarusteiden saaminen itsensä ja vaunujen päälle on semmonen koetos, että joka päivä pitää juoda mitalikahvit siksi, että pystyi siihen. Ripsarin levittäminen huutava vauva jalassa roikkuen tai toisessa kädessä äheltäen on jokapäiväinen kohtaus tämän hetkisessä elämässäni. Mutta tunnen itseni: jos jäisin himaan, mä kuihtuisin ja näivettyisin olemattomiin.
Onneksi Alppunen on niin iloluontoinen hahmo, että se nauraa melkein mille vain. Onneksi on merkkiäänen päästävä Facebookin chat-ikkuna, johon ystäväni Risto laittaa kuvia itsestään käpertyneenä viltin alle villasukkien ja kuuman kupin kanssa. Onneksi on voimaannuttavat viikonloppureissut Turkuun. Onneksi tämä loka-marraskuun loska-aika on vain lyhyt vaihe ja olen pian taas oma iloinen itseni. Onneksi on glögi, pipari ja Whamin Last Christmas.
Mutta just nyt olo on vähän synkkä. Ja voin kertoa, etten kaipaa yhtäkään piristymisvinkkiä keneltäkään. Mää tiedän ne kaikki lähde lenkille ja laita lempibiisisi soimaan -horinat jo, olen ollut naistenlehdessä töissä härregyyd kahdeksan vuotta!
Sen sijaan semmosta "mullakin on ihan shaisse fiilis" -kamaa ottaisin just nyt ihan mielelläni vastaan. Että jos jotakuta vituttelisi joku asia, niin siitä mä saisin lohtua. (Paitsi jos jollekulle on tapahtunut jotain oikeasti kurjaa, niin sitten mulle tulee kyllä tosi huono omatunto siitä, että meikkis täällä valittelee vuodenaikaan kuuluvasta säätilasta, kun muilla on oikeita ongelmia.)
Tulipas tarkat kriteerit nyt sitten sille, miten mua voisi lohduttaa. Lol. Nyt meen vaan kuuntelemaan George Michelin heläjävää ääntä.
Myös tätä on ollut ilmassa: