Asiat, joita en enää häpeä

julia seurasaaressa2.jpg

Okei, aloitan heti vähän liiallisella informaatiolla, mutta menköön: Olin yhtenä päivänä tässä jumpassa, ja mulle tuli sellainen fiilis, että kuukuppi saattaa falskata jossain vaiheessa. Asia vähän kuumotti siinä V-askeleiden lomassa, etenkin kun olin tunkenut eturiviin (koska se oli ainoa paikka, jossa myöhässä saapuvalle oli tilaa). Mietin siinä, miten reagoisin, jos "hommat menisivät reisille" (kuten Ässälle kävi tuossa päivänä eräänä). Tajusin, että se ei oikeastaan erityisemmin hävettäisi mua. Sitten vain huikkaisin vieressä jumppaavalle Raisalle (kyllä, me teemme kaiken yhdessä), että nyt pitää mennä, koska kuppi meni nurin. 

Kerroin tästä Raisalle jumpan jälkeen, ja hassua kyllä, hän oli ajatellut ihan samaa ajatusta aiemmin samana päivänä meidän työhuoneella (kyllä, myös meidän menkat on nyt sitten synkronoitu). Enää tuollaiset asiat eivät vain nolota. Vielä viisi, kymmenen, saati viisitoista vuotta sitten olisin kuollut häpeästä, jos salillinen naisia olisi nähnyt pikku vahingon. Nyt vain ajattelisi, että jaahas, tämmöistä tänään.

julia seurasaaressa3.jpg

En tiedä, johtuuko se siitä, että olen nyt kolkkent ja kokenut. Vai siitä, että mulla on nykyään aika paljon muutakin kiinnostavampaa ajateltavaa. Vai siitä, että feminismi on lävistänyt mun sieluni. Vaiko siitä, että monet ennen hävetyt mutta tavalliset asiat on normalisoitu julkisessa keskustelussa (tsekatkaa vaikka tämä järjettömän ihana Libresse-mainos).

Mutta hitto. Mä olen lopettanut ihan huomaamattani häpeämisen. Esimerkiksi nämä jutut eivät enää nolota mua, vaikka olen joskus hävennyt niitä silmät päästä. En enää häpeä...

Ulkonäköäni. Just Raisan kanssa puhuttiin, että ei tässä ole juuri kiinnostusta tai aikaa enää hävetä sitä, miltä näyttää. Ei, vaikka olisi kuinka finni naamassa ja hiukset rasvassa. On hienoa, että esimerkiksi täällä Lilyssä puhutaan selluliitin häpeämättömyyden puolesta. Se on juuri sitä tabujen poistoa, joka normalisoi hävetyt asiat yhteiskunnastamme. Ja samaan aikaan homma tuntuu itselleni aika kaukaiselta. En ole vuosiin puristellut berberoosaani peilin edessä ja pelännyt, löytyykö jostain ruumiin sopukasta selluliittiä tai jotain muuta turmiollista. Tämä ei ole vaatinut mitään tietoista päätöstä tai suurta oivallusta itsestäni. Olen vain vuosien varrella niin kyllästynyt ajatukseen siitä, että pitäisi käyttää energiaa naamaan tai peräpeilin murehtimiseen, että viisveisaan koko hommasta. Ohitan surutta lehdistä kaikki ulkonäköjutut ja netistä kaikki sen tyyppiset keskustelut. Vettä hanhen selästä.

Sotkua. Inhoan epäjärjestystä ja unelmoin siisteydestä. Mutta onneksi tähän soppaan ei tarvitse enää sekoittaa häpeän tunteita, vaan kutsun ihmisiä kotiini iltapäiväglögille, oli olohuone sitten minkä ydinräjähdyksen kokenut. 1-vuotiaan kanssa tätä taistelua ei voiteta.

Rahasta puhumista. Fokit, miksei siitä saisi puhua?

julia seurasaaressa4.jpg

Vanhempani. Ai että miten paljon energiaa olen laittanut vanhempieni häpeämiseen. Ne olivat nuoria, kun saivat meidät, ja edelleen nuorekkaita, kun me oltiin lapsia. Kun olin ala-asteella, mun äiti opiskeli Turun taideakatemiassa ja todella pukeutui sen mukaisesti (eli nykyisten standardieni mukaan tyylikkään hipsteristi). Kadehdin muita, joiden äideillä oli normaalit lyhyet permanentut hiukset ja jotka pukutuivat tavallisesti. Meidän äiti edelleen muistelee huvittuneena, miten ennen näytelmäkerhon kevätesitystä olin tiuskaissut kuistaten sille, että "miksi sun pitää näyttää tolta ja miksi susta pitää aina roikkua jotain?!" (Äidillä oli hienot hopeiset käärmekorvakorut.)

Joku joskus sanoi, että jos alkaa hävetä muita ihmisiä, joutuu häpeämään koko loppu elämänsä. Ja se on tuhannen tosi. Nyt olen tajunnut, että minä olen erillinen ihminen vanhemmistani. Vaikka ne tekisivät mitä, se ei tarkoita, että minun pitäisi tuntea häpeää. (No, eivät ne nyt kyllä mitään erityisen hävettävää teekään, päinvastoin, olen molemmista tosi ylpeä.) Lisäksi minä olen erillinen ihminen kaikista muistakin tyypeistä. (Paitsi no, lapsestani. Tällä hetkellä vähän tuntuu, että symbioosi on vieläkin turhan voimakas.)

Poikaystävääni. On ollut lukuisia kertoja, jolloin olen hävennyt poikaystävieni käytöstä. Ovat olleet juntteja, eivät ole osanneet käyttäytyä, ovat puhuneet typeriä mun kavereiden edessä. Ovat pukeutuneet huonosti (ekan poikaystäväni lempivaate oli neule, johon oli kirjailtu numero 69) eivätkä ole olleet aina penaalin terävimpiä kyniä (samaiselle 69-neulepoikaystävälle muun muassa opetin yhdeksännellä luokalla sen, missä järjestyksessä kuukauden menevät). Tikiä en ole koskaan hävennyt, meillä se taitaa mennä niin päin, että se joutuu häpeämään mua! 

Alastomana olemista. Hahaha, vielä muutama vuosi sitten pukuhuoneessa mä olin just se desperaado, joka pienen pyyhkeen kanssa luikki mahdollisimman nopeasti suihkutiloihin. Musta tuntuu, että synnytys poisti viimeisetkin rippeet tästä häpeästä. Voin nimittäin sanoa, että sen jälkeen mikään ei tunnu enää miltään, kun on kolmen vuorokauden ajan päkistellyt kolmen kilon vauveloa ulos ja down underia on käynyt vilkuilemassa puolet kättärin henkilökunnasta (perätilasynnytykset ovat erinomaista opetusmateriaalia, joten tulkaa ihan reippaasti vaan sieltä ulkoa kadultakin katsomaan, kutsukaa ystävänne ja sukulaisenne mukaan!).

Ääntäni. Vuosia olen vihannut sitä. Nyt olen sitä mieltä, että öööööö miksi.

julia seurasaaressa.jpg

Totta kai häpeän monia juttuja edelleen. Nolottaa saapua myöhässä työtilaisuuteen. Hävettää, kun en ehdi vastata viesteihin. Poskia punottaa, kun olen unohtanut päiväkodin nyyttärit. Tulee ihan kamala fiilis, jos jotain mun kirjoittamaa artikkelia joudutaan oikaisemaan. Lauantaiaamuna kelailen, että puhuinko perjantai-illan juhlissa itsestäni liikaa. 

Mutta nämä ovat tekoja, eivät perustavanlaatuista olemista. En minä vain enää jaksa hävetä sitä, mitä minä olen. Olen vain todella kyllästynyt siihen. Ja tämä tekee elämästä myös huomattavasti nautinnollisempaa.

Häpeä on tunne, eikä tunteille voi mitään. En siis osaa sanoa mitään taikasanoja sille, miten häpeästä voi vapautua. Kuten sanoin, en itsekään tiedä, miten oma häpeämiseni on loppunut. Mutta ainakin tuntuu, että kun saa elämäänsä kaikkea kivaa ja kiinnostavaa, ei sille tunteelle enää oikein ole tilaa. Sydän on niin täynnä kaikkea muuta.

 

Mitä asioita te ette enää häpeä?

 

Lue myös:

Se mitä näet, muuttuu kauniiksi

Lopetin suorittamasta nautintoja

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Previous
Previous

Suolalamppu muistuttaa mammasta

Next
Next

Luovan alan työntekijän tavallinen viikko