Ei tarvitse pyytää anteeksi

Olin tuossa ennen joulua käymässä Turun pääkirjaston lastenosastolla. Rakastan tuota kirjastoa yli kaiken, se on kaunis, täydellisesti suunniteltu, siellä on symppis lounaskahvila ja nyt lapson myötä olen tajunnut, että myös kirjaston pikkulasten osasto on erinomainen. Täällä kannattaa käydä vaikka olisi vain lyhyellä visiitillä Turussa.

Olin juuri lounastanut ystäväni Katarinan kanssa. Kata oli lähtenyt, ja mä menin hakemaan mun takkia naulakosta. Alppu istuskeli lastenvaunuissa. Kun tulin takaisin, semmonen mukavan oloinen nainen piti Alppua sylissä.

Se alkoi heti pahoitella: "Anteeksi kun minä tässä näin, katsoin, että hän oli kiipeämässä vaunuista pois ja menin sitten ottamaan kiinni. Ei hän varmastikaan olisi oikeasti tipahtanut sieltä."

Mä tietenkin kiittelin vuolaasti ja olin hirmu helpottunut siitä, että tämä nainen oli pelastanut Alpun pää edellä putoamasta kivilattialle. Alppu ei ollut aikaisemmin koskaan noin tempoillut, joten sen oli pystynyt jättämään ihan iisisti istuskelemaan pitkäksikin aikaa vaunuun.

Sitten mua alkoi nauruttaa: Tämä kiva nainen pyytelee multa anteeksi sitä, että hän otti mun vaavelini lennosta kiinni. Ja mä tajuan ajattelumallin siinä takana. Meidän kulttuurissa on niin iso pelko siitä, että joku tuomitaan huonoksi äidiksi, että tämä nainen halusi pelastaa minut kasvoje menetykseltä ilmaisemalla, että "ei se vauva sieltä minnekään varmasti olisi tipahtanut, minä se tässä ylireagoin". Toisin sanoen: "Et ollut huono äiti, vaikka jätit lapsen itsekseen vaunuihin sillä riskillä, että se kellahtaa sieltä itsekseen pois."

Äitinä sitä joutuu pelkäämään vähän väliä, että ympäristö arvioi minut huonoksi äidiksi jonkun yksittäisen asian perusteella. Usein tämä on tietenkin täysin omassa päässä. Mutta tämä nainen ajatteli, että mä ajattelin, että se ajatteli, että minä olen tehnyt virhearvion äitinä jättäessäni lapsen siihen. Minkä siis toki olinkin tehnyt, mutta ei se ole niin vakavaa. Tärkeintä on se, ettei vaaveli iskeytynyt kanveeseen.

Tämä herätti mut ajattelemaan, että on paljon tilanteita, joissa pelätään puuttua, koska toisen kasvot voivat mennä. Mä itse taas lähtökohtaisesti tykkään sellaisesta koko kylä kasvattaa -ajatuksesta. Musta on ihanaa, jos joku sanoo Alpulle ystävällisesti, että "älä ota kaverin kädestä lelua" tai "eipä mennä sinne". Itse en aina ehdi, jaksa tai ylipäänsä huomaa (kuten kirjoitin tässä postauksessa hetki sitten).

Niin kauan kun meininki on ystävällistä, niin musta toisten lapsien tekemisiin voi puuttua. Tietenkään en halua, että joku tiuskii mun lapselle tai retuuttaa sitä. Ja on toki tilanteita, joissa puuttuminen ei auta (kuten vaikka jos lapsi itkee metrossa nälkäänsä), mutta kyllä sellaiset tilanteet yleensä tunnistaa maalaisjärjellä.

Noin yleisesti, kyllä mun mielestä saa vähän puuttua. Etenkin silloin, kun lapsi yrittää kamikaze-iskua kirjaston lattiaan.

Onko teillä ollut tilanteita, joissa olette itse puuttuneet tai teidän lapsen tekemisiin on puututttu? miten olette reagoineet?

Lue myös:

Rikkinäinen kaukosäädin on valinta - paljonko lasta pitää kieltää?

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa