Ei:n sanomisesta ei voi puhua liikaa
Ystäväni oli seissyt kavereidensa kanssa Ruisrockissa taksijonossa. He olivat alkaneet kuunnella vieressä seisovien nuorempien mimmien keskustelua.
Yksi noin 18–20-vuotiaista tytöistä oli kysynyt kavereiltaan mieltä painavasta asiasta: "Mitä mieltä olette, kun harrastin seksiä yhden pojan kanssa, ja sitten tämä ihan yhtäkkiä sanomatta mitään laittoikin peniksensä kakkoseen. Niin onko se niin kuin ihan ok? Että saako sellaista tehdä?"
Kaverit olivat siinä sitten pohtineen asiaa, ja miettineet ääneen, että ei se kyllä oikeastaan ole kovin hyvä juttu. Ystäväni ja hänen kaverinsa olivat sitten liittyneet keskusteluun (tilanne oli sellainen, että se oli luontevaa) ja vahvistaneet tälle mimmille, että ei se kyllä ole ok. Että noin ei saa tehdä, jos ei kysy ensin lupaa. Vaikka oltaisiin jo keskellä seksiä ja ilmassa olisi yhteinen suostumus, niin silti kuuluu aivan ehdottomasti kysyä, jos aikoo esimerkiksi tuupata yhtäkkiä peniksensä toisen anaaliin.
Juttelin kesälomalla ystäväni kanssa tästä, ja tajusimme, että ei näistä hommista kyllä ole vieläkään puhuttu läheskään tarpeeksi. Vasta sitten, kun jokainen tyttö ja jokainen poika tajuavat kirkkaan selvästi, että tuollaisessa tilanteessa asiasta keskustellaan ennen tekoa, voidaan sanoa, että nyt asiasta on puhuttu sopivasti – eikä senkään jälkeen haittaa, vaikka keskustelu jatkuisi. (Ylipäänsä jorinat siitä, että jostain asiasta on puhuttu liikaa on aina vähän kyseenalaisia ja ajavat usein jonkun toisen ihmisen etua kuin niin sanotun altavastaajan.)
Puhuttiin ystäväni kanssa siitä, miten oltiin molemmat jotenkin ajateltu näin milleniaaleina, että meidän jälkeen tuleva z-sukupolvi, eli 1990-luvun puolivälin tai 2000-luvun jälkeen syntyneet, olisivat jotenkin näissä asioissa paljon meidän sukupolvea fiksumpia ja eivät tekisi samoja virheitä, mitä itse olemme tehneet. Olimme ajatelleet, että massiiviset #MeToo-keskustelut ja valistuksen parantaminen olisivat tavoittaneet kaikki ja että ihmisille olisi itsestään selvää että seksiin tarvitaan aina suostumus.
Mutta tämä keskustelu palautti meidät maan pinnalle. On olemassa paljon nuoria ihmisiä, jotka ovat aivan yhtä pihalla näissä asioissa kuin mitä me oltiin tuon ikäisinä.
Olen ollut ystäväni kanssa ala- ja yläasteella sekä lukiossa, ja ruvettiin oikein muistelemaan sitä, minkälaista valistusta itse saimme aikoinaan. Molemmat muistivat, että seksivalistus oli aivan älyttömän kaukana omasta elämästä. Se oli kuin olisi kuunnellut fysiikan kaavoja, joita ei osaa yhdistää omaan arkielämään.
Muistimme "seksi on hauskaa selvinpäin, kännissä teet sen väärinpäin" -musiikkivideon näyttämisen jollain terveystiedon tunnilla ja sen, kun opettaja laittoi kondomin banaaniin. En tiedä montaa ystävääni, jotka eivät olisi harrastaneet seksiä noihin aikoihin nimenomaan humalassa, joten videon viesti ei sitten ihan tavoittanut.
Banaanikondomi taas ei millään lailla kuvannut konkreettisesti sitä hetkeä, kun tyttö ja poika ovat pussailleet tovin ja asiat etenevät siihen pisteeseen, että yhdyntä saattaisi olla kyseessä. Ongelma näissä tilanteissa on usein se, miten ottaa puheeksi, että by the way, käytetäänkö kondomia. Kun puhun melkein kenen tahansa ystäväni kanssa, kaikilla on jaettu kokemus siitä, että on ollut tilanteita, joissa ei ole kehdannut sanoa, että kortsu esiin. Tai toinen ospauoli on vängännyt niin päättäväisesti, että ei käytetä, jolloin korstu on jäänyt laittamatta. Aivan sairaan monet naispuoliset ystäväni ovat ottaneet jälkiehkäisypillerin (joka muuten ei edes toimi, jos ovulaatio on juuri silloin kohdillaan).
Seksivalistuksessa pitäisi pureutua juuri tähän henkiseen puoleen: Jutella auki se, että toinen saattaa painostaa kumittomuuteen tai "unohtaa" sen, mutta sen vaatimisessa ei ole itse aisassa mitään noloa vaan päinvastoin, se vain kertoo siitä, että arvostat omaa vartaloasi. (Meni juttu kumminpäin: yhtä lailla miesten kuin naisten pitää vaatia sitä kortsua.) Pitäisi kehdata keskustella konkreettisista tilanteista eikä jättää hommaa ylätasolle. Jotenkin pitäisi saada ihmiset voimaantumaan ja ajattelemaan, että olen keholleni velkaa sen, että pidän siitä huolta näissä tilanteissa.
Olen kyllä sitä mieltä, että valistus on parantunut. MeToo on purrut ja asioista puhutaan yhä enemmän niiden oikeilla nimillä. Olen ollut itsekin Demi-lehdessä töissä, jossa näistä asioista kirjoitetaan ymmärrettävästi ja rohkeasti (toki usein vain tytöt lukevat Demiä, myös pojat pitäisi saavuttaa tällä asialla). En myöskään ajattele, että koulun pitäisi olla tästä kokonaan vastuussa (olen ylipäänsä allerginen sille, että koulua syytetään milloin mistäkin).
Oma suunnitelmani on keskustella näistä hommista lapseni kanssa sitten, kun hän ymmärtää aiheesta, mutta kuitenkin tarpeeksi ajoissa. Tiedän, että se saattaa olla hänelle kiusallista, mutta itselleni ei kyllä ole. Heheh, monta vuotta nuortenlehessä työskentely on avannut valistushanat niin, että mikään ei enää hävetä!
Oletteko osanneet sanoa aina tarvittaessa ei?
Lue myös:
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN