Jotkut päivät ovat normihävikkiä
Mood.
Olen maininnut monesti käsitteen elämän normihävikki, jolla tarkoitetaan hävikkiä, joka yksinkertaisesti kuuluu elämään. Vaikkapa jotain sellaista, että mokailee ja siinä sitten menettää turhaan rahaa samalla. Hävikin miinusmerkki vain kasvaa, mikäli asiaa jää hirveästi murehtimaan tai ajattelemaan, että “voi minun pitää ottaa opiksi”. Mitä nopeammin asian hyväksyy ja siirtyy eteenpäin, sen parempi.
(Esimerkkinä: Didi 70 euron merinovillaiset ökyhaalarit, jotka jätin junaan tai ne pöllittiin, sillä niitä ei enää löytynyt parin viikon päästä löytötavarapisteestä. C’est la vie.)
No, olen tullut siihen tulokseen, että myös jotkut päivät voidaan laskea normihävikin piiriin. Vaikkapa nyt tämä päivä. Suoraan sanottuna, on ollut aika ankea. Ärsyttävän tästä tekee se, että on lauantai, pitäisi olla ihanaa, mutta ei ollut.
Olin nukkunut yön huonosti (taas jotain sotakauhuajatuksia yöllä, inhoan näitä luuppeja!) ja paikkoja kolotti. Väsytti aamulla hirveästi, ja vaikka seiskalta heräävä Didi oli maailman suloisin ja halusi kuunnella useaan otteeseen Taakse jää -kappaleen (ja laulaa mukana, etenkin se kohta kun se sanoo pontevasti: “En tätä voi pidättää”, naurattaa mua joka kerta yhtä paljon), niin silti olin huonolla tuulella.
Tiki teki banaanipannareita ja toi mulle kahvin sänkyyn. Kaikki tuntui edelleen ihan paskalta. Se meni leikkimään lasten kanssa legoilla ja dubloilla niin, että sain nukkua vielä kahvin jälkeen aamupäikkärit – ei auttanut. Edelleen kärttyisä kanttura.
Pieni breikki huonotuulisuuteen tuli, kun kävin ystävieni Annan ja Nooran kanssa Mokossa brunssilla. Sain ravisteltua itseni hetkeksi irti. Mutta sitten palasin taas tuon takatalvisen jäisen tuulen ja tuiskeen läpi kotiin. Ja tunsin oloni vain tosi apeaksi.
Mun pitäisi nähtävästi lopettaa aivan kaikki Ukraina-uutisten lukeminen, kun tällä hetkellä jotenkin ahdistun niistä ihan silmittömästi. Lisäksi elämästä on kadonnut monesta asiasta ihan fyysisten asioiden takia ilo.
Nukkuminen, syöminen ja hengittäminen – kaikki hyvin hankalia tällä hetkellä.
Ja nämä ovat sellaisia asioita, joista arjessani olen tavallisesti tykännyt. Tämä vatsa on vain niin jotenkin semmoinen tiellä. Tekee liikkumisen raskaaksi, sängyssä makaamisen raskaaksi, kyljen kääntämisen raskaaksi. Syödä ei oikein tee mieli, kun alkaa heti närästää. Ja jos syö vähääkään liikaa, niin ei voi enää hengittää, koska se on happi keuhkoissa tai ruoka vatsassa, molemmat on jo pröystäilyä!
Ja sitten kun kerran on ajanut itsensä oikein huonolle tuulelle, niin on tosi vaikea noudattaa Barneyn neuvoa:
When I get sad I stop being sad and be awesome instead.
Joskus se onnistuu, mutta tällä hetkellä ei.
Tiki oli koko päivän tosi ihana, mutta illalla se lähti sovitusti ystävänsä Joonaksen luo katsomaan elokuvia ja sitten jäin nukuttamaan kahta lapsosta. Joissa ei ole mitään vikaa, ja jotka ovat olleet hirmuisen suloisia ja ihania ja itse asiassa nukahtivat äsken ennätysajassa, tyyliin jossain 10 minuutissa! Heti kun olin saanut luettua Minisijainen-kirjan loppuun. (Olen sitäkin lukenut taas nyt 700 kertaa, please make it stop.)
Niin okei, nyt kaiken tämän satunnaisen väninän jälkeen haluan siis vain sanoa sen, että olen tehnyt rauhan sen kanssa, että jotkut päivät ovat vain peräpeilistä.
Sitä herää aamulla ja tietää, että todennäköisesti tästä ei tule mitään.
Että kannattaa aika lailla luovuttaa edes yrittäminen. Paljon helpompaa.
Aina tulee seuraava päivä, ja luultavasti huomenna on oikeasti jo paljon kivempaa. Vaikka fyysiesti olo olisi yhtä raihnainen, niin mikä tahansa saattaa kääntää kurssia niin, että onkin kiva olo. Tyyliin että aamulla paistaa aurinko tai mikä vain.
Eli turha taistella vastaan. Jotkut päivät voi laskea vain suoraan elämän normihävikiksi ja ajatella, että lusinpa tämän nyt tästä yli ja en edes yritä vaatia itseltäni mitään sen suurempaa.
Lue myös:
