Elokuu on antanut paljon

Ajettiin tänään mökiltä kotiin, nyt lapset nukkuu ja mulla on aika onnellinen olo. Elokuussa olen tuntenut itseni päivittäin hirveän kiitolliseksi elämästä. Musta on niin ihanaa, että Tiki on nyt Puten kanssa kotona ja mä saan ihan vapaasti tehdä töitä päivisin. Koko viime kevään tein suurimman osan töistäni kello 22–00 aikoihin, koska päivisin olin lapsen kanssa. Se aiheutti kireää tunnelmaa: mä olin väsynyt, semmosta omaa aikaa ei oikein ollut – saati sitten parisuhdeaikaa ja koko ajan takaraivossa oli joku deadline, joka meinasi paukkua.

Mutta oli se sen arvoista, sillä keväällä suunniteltu podcast on nyt ulkona ja syksyn mä saan keskittyä sen tekemiseen. Jos en olisi grindannut noita kevään hoitovapaakuukausia, olisin nyt vähän tyhjän päällä. Yrittäjän on vaikea olla täysin poissa työelämästä koko vauvavuotta, koska paluu töihin on sitten aika happoinen. Kaikki mitä tekee, pitää ikään kuin luoda tyhjästä. Mutta tämä ei ole todellakaan valittamista vaan päinvastoin, nyt on tosi kiva tilanne, töitä on koko syksylle!

Kun on jongleerannut palavereja vauvaa vaunuissa työntäen tai sitä syöttäen tai jopa niin, että vauvelo on ollut Ylen neukkareissa pyörimässä löylyt pöksyissä (lukuisia kertoja), niin tällainen pelkän aikuisen työelämä tuntuu ihan uskomattoman leppoisalta ja tehokkaalta. Melkeinpä koko ajan odotan, että koska joku tulee sanomaan että hei Tikin hoitovapaa on peruttu, sä saat sittenkin tämän 1-vuotiaan nyt kaveriksi podcast-studioon.

Parasta on kuitenkin se, että Tiki on nauttinut tosi paljon. Se on hirveän hyvällä tuulella iltaisin ja kertoilee, mitä kaikkea ne on kaksin puuhastelleet. Pitkin päivää se lähettää vähän tärähtäneitä kuvia whatsapissa milloin mistäkin tilanteessa, missä kaksikko operoi pitkin kyliä.

Täydellinen työn aloitus siis!

Minä olen aloittanut uuden urheilun: Ilmoittauduin ystäväni Marian kanssa TFW-intensiivikurssille, eli kahdeksan viikkoa tiukkaa treeniä kolmesti viikossa. Mun keskivartalo on oikeasti aivan surkeassa kunnossa tuon kolmannen raskauden jälkeen. En saa juuri tehtyä vatsalihaksia ja ryhti on umpisurkea. Olisi niiiin kivaa saada vatsa- ja selkälihaksia tähän tomumajaan, uskon että semmoset vihlovat selkäkivut lähtisi tällä taikatempulla. Lupaan raportoida, syntyykö tulosta. (Suurin ponnistus tämä on toki Tikille, sillä tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin hänen on oltava lasten kanssa illat, kun minä käyn rehkimässä – oon luvannut että hän saa vetää saman kurssin seuraavaksi jos haluaa.)

On ollut kivoja kaverisynttäreitä: Fridan, Voiton, Kuutin ja Mallan, Jannen ja Venlan. (Ja siis edelleen mä en voi uskoa hyvää tuuriani, täällä meillä päin on iskostunut tapa, ettei synttäreille tuoda lahjoja – tänäänkin suhattiin suoraan mökiltä synttäreille, ja kun ei tarvinnut miettiä lahjaa, ei ollut mitään stressiä tämän suhteen. Suosittelen vahvasti, jos vain saatte omassa tuttavapiirissä tällaisen tavan leviämään, elämä helpottuu aiiivan superisti.)

Mä olen myös huomannut, että musta on maailman kivointa olla koululaisen äiti. Rakastan kaikkea mikä kouluun liittyy: läksyjä (etenkin matikka, aaaah rakastan matikan läksyjääää!!!), Wilma-viestejä, sitä että lapsi voi kävellä aamuisin yksin kouluun (pa-ras-ta!!!), ekanluokan opettajaa (joka on vaikuttaa tosi pätevältä, jämptiltä ja samalla kuitenkin lempeältä lapsen juttujen perusteella), iltapäiväkerhoa, uusia koulukavereita (kyselen joka päivä, että no, ootko jo tutustunut kaikkiin, ootko!), vanhempien whatsapp-ryhmää. Voi olla että tämä on alkuhuumaa, mutta just nyt tämä kouluhomma tuntuu tosi kivalta. Tai siis toki onkin, koska ööö koulua on kestänyt jotain kolme viikkoa.

Mä tykkäsin itse aikoinani todella paljon koulunkäynnistä, niin tuntuu melkein kuin olisin taas itse päässyt ekalle luokalle. Pitää toki yrittää vähän demppaa näitä mun tunteita eikä vyöryttää niitä lapsen päälle…

(Hän toki vastaa aina kaikkeen vaan: “En muista.” Miten koulussa meni? “En muista.” Mitä teitte? “En muista.” Mutta ei ihminen nyt kaikkea voi muistaa!)

Elokuun ja syyskuun, ehkä vielä lokakuunkin illat ovat siitä parhaita, että ihmiset menevät puistoon iltaisin. Meille on muodostunut Didin kavereiden ympärille sellainen vakijengi, joiden kanssa tavataan puistossa. Pelaillaan palloa, kiipeillään ja sekoillaan, tykkään tosi paljon. Se, että lapsen kavereiden vanhemmista tulee omia ystäviä on musta ihan mieletön ilo. Mulla oli lapsena ikään kuin kolminkertainen määrä kavereita siksi, että omien kavereiden lisäksi oli isosiskon ja pikkusiskon kaverit. Niin nyt mulla on taas sama fiilis: mulla on kaikkien kolmen lapsen kavereiden vanhempia ystävinäni.

Alppu hengailee nykyään pihalla ja puistossa kavereidensa kanssa aika paljon ilman vanhempia, mutta kyllä mä senkin välillä saan houkuteltua mukaan.

Yhtenä päivänä täällä löytyi puistosta kuollut ihminen. Asiaan ei liittynyt rikosta, mutta mä jotain puhelin Tikille, että voi olla vaikka huumeiden yliannostus – emme tiedä. Alppu alkoi toki kysellä, mitä ovat huumeet, ja kun kerroin että ne on aineita joilla voi laittaa päätään sekaisin, mutta että jos niitä ottaa liikaa tai semmosia joista ei tiedä mitä niissä on, niin voi kuolla.

“Äiti, älä ikinä osta mulle huumeita”, lapseni pyysi.

Harvoja asioita voin luvata hänelle, mutta tämän kyllä voin.

Tuo 1 v 4 kk otus on musta ihana. Se jo vähän juttelee: ävä (älä), äiti (kaikki kivat ihmiset), anna, ei. Jos se näkee pallon, sen on saatava se. Me oltiin yksi päivä Paavalin puistossa ja siellä oli semmonen mies heittelemässä koripalloa. Putte laittoi kädet ojoon ja lähti hyvin määrätietoisesti lähestymään: “Anna, anna!” Ja toki tämä mies antoi pallon. Siitä kehkeytyi pitkä ja hauska keskustelu ja koriksenheittohetki, kävi ilmi että hänenkin poikansa on saman ikäinen ja tykkää tuupata palloa aina aidan yli.

Lapsen kautta sitä vain tutustuu ihmisiin niin helposti. Mitä mä sitten teen kun ne ei enää hengaile mun kanssa puistossa?

Viimeinen kesäviikonloppu huvilalla oli kaunis jäähyvästely. Totta kai olen tänään ollut myös haikeana ja miettinyt, että vitsi tulen kaipaamaan niin monia juttuja tästä kesästä. Oli maailman paras idea mennä ensin kahden viikon reilille ja sitten toipua siitä huvilalla kuusi viikkoa. Sitten vielä kaksi viikkoa Helsinki-elämää ja ah. Ensi vuonna tämä ei tietenkään ole enää mahdollista, kun Tiki on taas töissä, mutta vitsi että tällainen vapaus on ollut huumaavaa.

Ai että. Nyt jotain telkkua ja sit nukkumaan!