Helmikuusta olen pitänyt

Sofia ja minä Helsingin kahvipaahtimolla.

Helmikuu on ollut oikein mainio kuukausi. Toisin kuin tammikuu, joka oli täynnä heinäsirkkoja, taivaan mustuttavia sammakoita ja kulkutauteja.

Jep. Tammikuussa meidän perhettä koetteli kaksi vatsatautia sekä, vihdoin ja viimein, se koronakin sitten saatiin. Maaliskuusta 2020 saakka oltiin vältytty, mutta tammikusssa 2023 se sitten otti meidät valtaansa. Viikko kykittiin itseksemme kotona ja yskittiin, niistettiin ja käytiin puistossa silloin, kun muita ei näkynyt. Didi leikkasi tylsyyksissään hiuksiaan kolme (!) kertaa. “Ne on minun hiukset, minä saan leikata niitä.” No, niin, no.

Mulla lähti jollain tasolla hajuaisti, joka ei ole vieläkään tullut takaisin. Niinpä en esimerkiksi oikein haista, onko vauvalla löylyt pöksyssä. Pitää erikseen aina vähän avata housuja ja katsoa, onko jöötiä tupsahtanut. Mutta ei tämä mua haittaa. Uskon, että aisti palautuu joskus. Tai jos ei, niin ei sekään niin kamalaa ole, mä en ole mikään haistelija. Kuulokin mulla on vähän tavallista heikompi, mitä pidän siunauksena: olen ääniherkkä, ja musta on ihanaa, etten kuule, kun alakerran naapurissa bailataan (Tiki kyllä kuulee). Sen sijaan mun tunto- ja näköaistit ovat priimaa. Kutian aivan jumalattoman helposti, ja bussin numeron näen kaukaa. Yhdelläkään meistä neljästä sisaruksesta ei ole silmälaseja, mikä on jännä.

No niin, takaisin koronaan. Mikä siinä on, että mun mieli sitten kuitenkin aina kääntää ärsyttävätkin asiat jotenkin sellaisiksi suloisiksi? Musta oli jotenkin ihanaa, kun Didi teutaroi viikon verran yöpaidassaan täällä meillä. Prokektia oli. Pelattiin muistipeliä, piirrettiin paljon (monia A-kirjamia), maalattiin. Erityisen hyvin muistan kivan kerran, kun roudauduttiin Tikin kanssa puistoon termoskahvin kanssa ja pohdittiin tulevaa kesää.

No mutta. Koronasta selvittiin, joskin jonkinlainen ikuisuusyskä mulle on nyt sitten jäänyt. Katsotaan, poistuuko koskaan.

Sitten tuli helmikuu.

Helmikuussa olen kävellyt paljon. On ollut aurinkoa, hyviä podcasteja ja äänikirjoja, ja sitten olen vain käpöstänyt merenrantoja pitkin nukkuvan vauvan kanssa. Lounaita on ollut paljon, olen ottanut takaisin tammikuun sosiaalista vajetta.

Torstait ovat mun lemppareita, kun me käymme Monikan kanssa vauvauinnissa ja Karjalatalolla lounaalla. Karjalatalosta intoutuneena päätin yhdellä kävelylläni soitella 91-vuotiaalle isoäidilleni ja vähän kysellä. Hän on Etelä-Karjalasta, Ruokolahdelta, ja muuttanut Turun yliopistoon opiskelemaan parikymppisenä. Turkuun siksi, että siellä asui sukulainen, jonka luokse pääsi asumaan.

Isoäitini kertoi, että kyllä hänellä on edelleen vahva karjalainen identiteetti. Hän haastaa aina vanhojen ystäviensä kanssa karjalaa, mutta minä en sitä kyllä osaa. Pyysin, että jos tulee mieleen, että mitkä sanonnat tai muut ovat sieltä peräisin, niin laittaisi ylös.

Teki mieli kysellä vähän rajan vedosta. Kuulemma sitä jännitettiin silloin syksyllä 1944 valtavasti. Isoäidin perheelle kävi hyvin: raja piirtyi 27 kilometriä itään päin. Olisi voinut käydä toisinkin.

“Kun niitä evakkoja alkoi kulkea ohi, niin se oli murheellinen näky. Silloin ajattelin, että tämän minä muistan lopun elämääni. Ja niin minä muistankin.”

Voi miten tämä muisto tuntuu nyt jotenkin eri tavalla elävältä kuin vielä vuosi sitten. Voi voi.

Isoäiti on teettänyt muun muassa Karjala-puvun itselleen, mittojen mukaan Karjalan-tuvasta (siellä oli ompelija joka osasi). Pitää etsiä se käsiin, kiinnostaa nähdä, millainen se on.

Ja soitella vähän lisää taas ja kysellä. Mulla ei ole sellaista “voi kun olisin tajunnut kysellä tätä” -harmia isovanhempieni suhteen. (Kunnon lesoiliua!) Olen kysellyt niiltä aina tosi paljon (muun muassa mammalta, mitä tarkoittaa kun pojalla seisoo, se olisi saanut jäädä kysymättä, koska tiesin kyllä vastauksen hyvin itse, mutta jotenkin naiivisti kuvittelin, että vanha mamma ei tietäisi, että niin viaton sana voi olla jotain RIVOILUA).

Mutta niin, olen kysellyt (muustakin kuin seksivalistuksesta), ja he ovat kertoneet, ja se on ollut kivaa.

Olen ollut aktiivinen! Käynyt Lasten vaalitentissä, urheillut! Äitiysjoogannut ja käynyt TFW-salin äiti-vauva-jumpassa. Käynyt syntymäpäivillä juomassa lauantaina päiväsaikaan Femtonissa suloiset päiväkännit. Juhlinut 3-vuotiasta kummipoikaani ja tietenkin 7-vuotiasta poikaani. Alppu halusi synttäreidensä kunniaksi Hoploppiin ja pizzalle, ja nämä tehtiin.

Sitten olen alkanut tehdä vähän töitä. Juonsin erään TEM:n ja YM:n kiertotalouswebinaarin, kävin Maailman kuvalehden klubilla puhumassa talouskasvusta ja olen suunnitellut ensi syksyä varten Ylelle yhtä projektia. Nämä kaikki ovat menneet oikein mukavasti, joskin välillä huomaan, etten muista jotain sanaa. Pitää olla tosi läsnä ja pinnistellä, sillä väsyttää välillä niin paljon. Vauva tekee hampaita – öisin.

Vauva on ollut kyllä ihana palaverikaveri, eipä ole ollut monia tilanteita, joihin häntä ei olisi voinut ottaa mukaan. Tuli jopa hammaslääkärille tällä viikolla. Ölisi tyytymättömyyttään vain vähän. (Johon hammaslääkäri totesi: “Yleensä nuo äänet kuuluvat tästä tuolista.”)

Tänään Vivian ja hänen tyttelönsä olivat meillä pizzalla. Juteltiin pitkään politiikasta, ihmisistä, lapsista ja töistä. Virve kertoi matkavinkkejä Tanskaan. Oli älyttömän kivaa. Typyt leikkivät keskenään (vaikka omani vähän rettelöi), muovailivat ötököitä ja katsoivat jotain keijupiirrettyä. Vauva kikatteli ja tunki päätään Vivianin syliin.

Mukavalta tuntuu tämä helmikuu. Paljon haaveita on taas kaikenlaisesta, junamatkailusta, huvilalla olemisesta, seinien maalaamisesta, sen semmoisesta.

Olen ollut taas jotenkin hirveän kiitollinen kaikesta siitä kivasta, mitä elämä on minulle antanut. Niin hirveästi kaikkia hyviä asioita. Aina kun iltaisin katselen meidän nukkuvia kolmea lasta (usein samassa sängyssä), mielen täyttää niin väkevä hellyys, etten oikein tiedä mitä sillä tekisi. Pitää yrittää oikein tyynnytellä itseään, kun muuten lähtee unet. (Jep, unet voi lähteä mistä tahansa tunnemyrskystä, myös hellyydestä, thanks brain!)