Huominen on tänään
Älkää surko, en aio tällä kertaa paasata ilmastonmuutoksesta (vaikka tuolla otsikolla voisi päästä niihinkin tunnelmiin), vaan sellaisesta hyvin tärkeästä aiheesta kun ryyppääminen ja rällääminen.
JVG:n ansiokkaassa kappaleessa lauletaan: "Huominen on huomenna, vaik oltais jo sen puolella."
Näin oli minunkin elämässäni ennen. Sitä pystyttiin juomaan jatkoilla laatudrinkkejä (eli screw drivereitä) ja katselemaan auringonnousua Halkolaiturilta. Bailando oli tiukkaa, ja seuraava päivä oli yhtä ihana: kutsuimme sitä aikoinaan Trendi-lehdessä (kiitos Taika Mannilan) nimellä crapulé. Kun oli biletetty kunnolla, täytyi myös palkita itseään antaumuksellisesti ja helliä fyysistä ja henkistä kohmelon tilaa.
Mutta ei ole näin enää. JVG:lle sellaiset terveiset, että Huominen on tänään. Helvete sentään, huominen on mielessä suurin piirtein ensimmäisestä skumppuhörpystä saakka. Huomisaamu siintää jokaisen viinilasin kohdalla ajatuksissa.
Tilanne alkoi olla vaativa jo joskus 25-vuotiaana, kun keho ei kestänyt enää alkoholia samalla tavalla kuin opiskeluvuosien kulta-aikoina. Krapulat muuttuivat monipäiväisiksi, ja maanantaisin työpaikkaruokalassa saattoi ottaa lounaaksi vain pari palaa kurkkua.
Silloin kuitenkin antoi välillä itselleen luvan pitää kunnolla hauskaa, koska kerran sitä vain elettiin!
Mutta sen jälkeen, kun sain lapsen niin se vasta onkin ollut mielessä, että kerran tässä nimenomaan eletään, ja en pysty mitenkään enää uhraamaan aamua daruden tiloissa enkä yhtäkään seuraavaa yötä liskodiskon jytkeessä. Pelko tällaisesta on koko ajan läsnä.
Lisäksi sellainen vastuun tunne on koko ajan läsnä. Vaikka lapsi olisi toisessa kaupungissa isänsä luona, on koko ajan sellainen olo, että kolmea viinilasia enempää ei voi juoda, koska mitä jos jotain tapahtuu ja pitää ööö... en tiedä mitä. Ja sittenkin, vaikka tietäisi että lapsi tulee kotiin vasta sunnuntaina ja koko lauantai olisi aikaa rötvätä ja makoilla kotisohvalla, niin jotenkaan sitäkään aikaa ei voi hukata krapulaan, vaan pitää tehdä jotain arvokasta, kun kerran omaa aikaa on tarjolla.
En ole Alpun syntymän jälkeen ollut perushumalassa kertaakaan, en vaikka lapsi täyttää pian kolme! (Okei, viime kesän Sideways on poikkeus, heh heh.) Ennen saatoin olla sellaisessa pikkutuubassa kerran viikossa. Siksi tämä herättää ihmetystä. Että miten sitä voikin tavat muuttua näin paljon.
Tuolloin aina ajattelin, että "sitten kun saan lapsen, niin alkoholin käyttö vähenee". Naisellahan riskiraja on seitsemän annosta viikossa, ja minulla se kyllä paukkui silloin tällöin. Voiko siis sanoa, että lapsi pelasti minut piilevältä alkoholismilta? Vai olisinko seestynyt kolmekymppisenä joka tapauksessa, oli lasta tai ei? Paha sanoa.
Osa minusta haluaisi taas vetäistä oikein pitkän kaavan kautta semmosen huppeloseikkailun, mutta suurempi osa minusta pelkää sellaista kuollakseen. Ja siksi ei sitten oikein enää kolmen tai neljän annoksen jälkeen voi enää jatkaa meininkejä, ja valvominenkin on ongelmallista. Kyllä sitä nyt ihmisen pitää olla nukkumassa viimeistään kello yhdeltä, muuten pahoja asioita tapahtuu.
Tilanne on vähän harmillinen, koska humpuuttelussa on oikeasti välillä todella suuret hyvät puolet: onhan se nyt aivan sairaan hauskaa tampata kavereiden kanssa lattiaa ja laulaa Kaija Koota antaumuksellisesti. Edes silloin tällöin, edes kerran tai kaksi vuodessa. Vähän höllätä kontrollia.
Mutta uskon, että tämä saattaa olla pikkulapsivaiheen ohimenevä ongelma. Kuten olen monesti sanonut, odotan nelikymppisyyttä, silloin juhalt ovat varmasti parhaimmillaan: humallutaan vain hyvistä viineistä, keskustellaan vain kiinnostavista aiheista ja lauletaan karaoketaksissa vain hyviä biisejä.
Miten teidän juhlakäyttäytymisenne muuttunut eri ikävuosina?
Kuvat: Viime kesän Flow-etkoilta (en mennyt itse festareille, mutta etkot oli upeat!)
Lue myös:
Ensimmäinen crapulé vauvan jälkeen
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN