Huuruisen onnellinen

Olen ollut muutaman päivän nyt omituisen euforisissa tiloissa.Periaatteessa tämä on järjenvastaista, sillä kahden viikon joululomalla 3-vuotiaamme on ollut välillä hyvin kiukkuinen ja karkaillut mitä raivostuttavimmilla hetkillä, väittänyt aivan kaikkeen vastaan ja mankunut lisää autoja, jälkiruokaa ja niin eteenpäin. Käyttäytynyt siis kuin ehta mulkvisti.(Hänellä itselläänkin taitaa olla vähän rankkaa. Viime yönä hän huuteli unissaan hirmu kiukkuisena: "Äiti ei saa! Isi ei saa!" Power is strong with this one.)7-kuisemme taas on jonkinlaisessa keskiaikaisessa saatanallisessa rokossa, tyyppi on ollut pilkkujen peittämä ja hänen äänensä on käheä yskimisestä (en tiennyt, että vauva voi kuulostaa Hannele Laurilta). Öisin hän on vaikeroinut kuin helvetin lieskat löisivät sielussa ja limaa on lentänyt vitsauksen lailla.Tämä on johtanut öisin eeppisiin hissuttelu ja hyssyttely maratoneihin, ja käytännössä kahdeksan tunnin imetyssessioihin, sillä rinta on ainoa, mikä vie vauvan tuskalta terän.(Ja te, jotka olette elämänne aikana imettäneet ihmisyksilöä, niin tiedätte, mitä tapahtuu kun joku lutkuttelee kahdeksan tuntia menemään, vaikkei oikeastaan ole nälkäinen. Se on vähän sama kuin wolttaisi ruokaa, muttei avaisi wolt-kuskille ovea. Voin sanoa, että buubsit ovat kuin kivijärkäleet. Keskiaikaiset kivijärkäleet. Tai no, kaikki ympärillämme olevat kivet ovat varmasti olleet olemassa jo keskiajalla, mutta ymmärrtänette.)Kaikesta tästä huolimatta olen ollut tosi onnellinen. Tai ehkä juuri siksi, sillä joskus väsymys muuttuu kehossani onnelliseksi humalatilaksi. (Toisinaan se muuttuu maailmantuskaksi, ei voi koskaan tietää, minkälaisen tripin muutaman yön valvomisilla saa.)Kaikki alkoi siitä, kun uudenvuoden aattona hengailin lasten kanssa. Tajusin, että kun viimeksi vuosikymmen vaihtui, haaveilin juuri siitä elämästä, mitä minulla nyt on. Kymmenen vuotta sitten ehkä vähän pikkuvanhana ajattelin, että ”pitää nyt käydä Erasmuksessa ja bailata kunnolla, jotta ei sitten myöhemmin kaduta”. Mutta samalla kuitenkin haaveilin siitä, että saisin joskus perheen. En siis olisi todellakaan halunnut lapsia yhtään aikaisemmin, mutta haaveilin niistä.Uudenvuodenpäivänä makoilimme kaikki neljä lastenhuoneen lattialla. Alppu leikki automatolla, Didi söi jotain Alpun autoista. Me juttelimme tämän vuoden haaveista Tikin kanssa ja joimme raukeasti kahvia. Oli jotenkin niin leppoisaa ja mukavaa. Mietin, että juuri tällaisten tavallisten hetkien takia pidän perheestäni ja elämästäni.Myöhemmin lenkillä juttelin ystäväni Marian kanssa siitä, miten vanhemmuuteen kuuluu lukuisia juttuja, joista toivoisi vain, että ne saisi hoidettua. (Minun akilleen kantapääni: Kirjojen lukeminen lapselle, niiiin tylsää. Ja puistossa seisoskelu, mikäli ei ole aikuisseuraa. Myös iltatoimet ja aamutoimet, ei jatkoon. Vaikka nimenomaan jatkoon ne menevät, ja jatkuvat ja jatkuvat iäisyyteen.)Mutta sitten on kuitenkin enemmän sellaisia hetkiä, kun on vain hirveän onnellinen. Kun syömme illallista kaikki neljä, ja yritämme saada tolkkua Alpun selostuksesta, kenen kanssa hän leikki päiväkodissa ja mitä askartelutunnilla tehtiin.On niin hauskaa, kun minun ja Tikin katseet kohtaavat välillä merkitsevästi, että miten tuo hassu lapsi juttelee tuollaisia. ”Mä rakastan Docia.” ”Mä rakastan Einoa ja Eino rakastaa mua.” ”Mä rakastan muroja.” ”Hei pitäiskö meidän nyt syödä jälkiruokaa?” ”Hei kuka oli Kunkun tallipäällikkö?""Äiti mulla on jotain asiaa.""Äiti miksi mulla on sut ja isi ja vauva?" "Kuka vois antaa mulle maitoa?" (Nämä kaikki tiedot luonnollisesti ilman mitään johotolauseita, informaatio tulee aivoista ulos sitä mukaa, kun se sinne saapuu.)Joskin kerran Tiki haaveili siitä, että hän nauhottaisi Alpun tarinointia kasetille ja soittaisi sitä sitten 20 vuoden päästä saatesanoilla: "Ymmärrätkö sä, että tällaista tylsää jorinaa me jouduttiin kuuntelemaan päivästä toiseen?"Elämä vaikuttaa toiveikkaalta.Vauvan loputon halu kiehnätä sylissä on tuntunut jotenkin suloiselta (joskin tiedän kyllä, että 17. yöherätyksen jälkeen saattaa tulle se piste, kun se tekisi mieli heittää vauva susille), ja pientä potilasta on tehnyt mieli vain pusutella ja paijata ekstrapaljon.Alpun horinat viihdyttävät enimmäkseen.Olemme alkaneet hahmotella kevään isoa reissua. Lisäksi minuun on iskenyt mielivaltainen tarve sisustaa meidän olohuone. (Ongelmana on se, että haluaisin hankkia maton ja taulun. Mattoa ei voi hankkia ennen taulua, sillä olisi jotenkin ankeaa mätsää taidetta mattoon – toisinpäin se kuulostaa fiksulta.)Haaveilen kaikista kevään pienistä retkistä ja kivojen ihmisten näkemisestä.Ihanaa lauantaita ihmiset!Lue myös:Itseisarvoiset hetket