I see dead people

Kukapa ei rrrrakastaisi kauhuelokuvien katsomista? No okei, tiedän monta semmosta, esim Tiki ei voi käsittää koko konseptia. Mutta mua on siunattu ystäväpiirillä, joka rakastaa kauhhua (jostain syystä me puhutaan siitä usein kahdella h-kirjaimella).

Ehkä hienointa on se, että mun pikkusiskoni Sofia on todellinen kauhhun asiantuntija. Hän teki mm gradunsa pseudodokumentaaristen kauhuelokuvien äänikerronnasta, toisin sanoen niistä ähkeistä, jotka kuuluvat Paranormal Activityn taustalla, kun muijaa viedään. (Oli muuten todella hyvä gradu, lukekaa jos saatte käsiinne.)

Sofian kanssa voi puhua ja analysoida kauhhua tuntikausia. Se tietää aiheesta ihan kaiken. (Se kävi mm opiskelemassa kauhhua Berkeleyn yliopistossa pari vuotta sitten.) Viime viikolla yks päivä se kertoi yksistä juhlista, joissa oli ollut "vähän semmonen human centipede -fiilis". Kun kysyin siltä, mitä se tarkoittaa, se sanoi heti, että ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ GOOGLAA SITÄ, JOS OLET ONNNISTUNUT VÄLTTYMÄÄN TIEDOLTA TÄHÄN MENNESSÄ. No tietty googlasin. Ei todella, todella olisi pitänyt googlata. Älkää te googlatko!

Lisäksi mun äidin miehellä Juhalla on todella laaja ja seikkaperäinen sivistys kauhhuelokuvien kaanonista. Meiän perheen leffakerhossa katsotaankin usein juuri kauhhua. Myös mun pikkuveli Otto kuluttaa usein aikaansa tekemällä suunnitelmia siitä, mikä olisi meidän perheen selviytymisstrategia, jos tulisi zombie-apocalypse. Meillä on jo tapaamispaikka tätä varten olemassa - mutta sitä mä en kyllä kerro teille! (Koska joku teistä lukijoista olisi kuitenkin ns heikompaa ainesta, ja altistuisi hyvinkin nopeasti zombien puremalle, jolloin muuttuisi itse zombieksi, ja silloinhan mä en halua, että hän tietäisi mun olinpaikkaani.)

Miksi mää sitten niin pidän kauhhusta? Miksi en pitäisi! Tässä kuitenkin pari syytä:

1. Fyysinen kokemus. Mikä muu elokuvagenre aiheuttaa niin fyysisiä kokemuksia kuin kauhu? No, ehkä porno, mutta sitä en kyllä halua katsella perheeni kanssa popparit sylissä. On niin mieletön fiilis, kun jokainen lihas ruumiista jännittyy ottamaan vastaan kaiken sen silmittömän hirveyden, joka on just kohta lämähtämässä mun naamalleni.

2. Kathrasis. Se eeppinen fiilis, kun on selvinnyt siitä kauhhun kokemuksesta, elokuvan lopputekstit, lihasten rentoutuminen. Uudistuminen, puhdistuminen, elämänhalun palautuminen!

3. Se on coolia. Vain kovat tyypit pystyy katsomaan kauhhua. Mä olen yks niistä kovista. 

(En tosin kovimmista, mullakin on rajani. Esim kidutuskauhhua en suostu missään nimessä katsomaan, semmonen ei palauta mun elämänhaluani. Tästä tulikin mieleen se kerta, kun olin just alkanut tapailla Tikiä. Mun kaverit oli pyytänyt meitä katsomaan jotain "camp-huumori-pornoa kauhuvivahteella" ja otin Tikin mukaan. Ehkä tyyliin kolmansille treffeille. Tämä camp-huumori paljastuikin Ilsa, She Wold of the SS -elokuvatrilogiaksi. Katsottiin ensimmäisestä elokuvasta ehkä puolet. Sen jälkeen poistuttiin sieltä naamat valkoisina ja hiljaa, koska... ei. Kidutus ja seksi eivät vastaa mun käsitystäni camp-huumorista, vaikka elokuva olisi kuinka tehty 1970-luvulla.)

Mikä sitten on hyvää kauhhua? Ensinnäkin on toivottavaa, että elokuvalla on juoni. Kauhhutrillerit ovat ihan mun suosikkeja. Sofia joskus sanoi, että 1980-luvulle saakka tehtiin elokuvia, joissa on kauhua. Sen jälkeen alettiin tehdä kauhuelokuvia - ja siksi ennen kasaria tehdyt kauhuleffat on parempia. Vaikkapa Psycho (1960), Manaaja (1973) tai Hohto (1980). Mutta toki uudempiakin loistoteoksia löytyy. Vaikkapa Ring (2002), Orpokoti (2007) tai It Follows (2014). 

Hyvässä kauhhussa saa ilman muuta olla huumoria, mutta mä toivon, ettei se menisi ihan pelkäksi läpändeerokseksi. Väkivallan ei pidä olla itsetarkoitus, vaan hyvä höyste. Ahdistava meininki on hyvä, mutta mä olen sellainen nössykkä, joka kaipaa elokuvaan kunnon loppuratkaisun, ja mielellään edes semisti semmonen "hei kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" (paitsi tietty ne, jotka oli listitty kuoliaiksi).

Yksi, mikä kauhussa on hienointa, on kontrasri: Kauhuelokuvissa jostain hyvästä ja kauniista tehdään kammottavaa ja ahdistavaa. 

Siksi uskonkin, että juuri mökillä, vihreiäisen ja hiljaisen metsän sekä kauniin järven (josta nousee aamuisin höyryä) rannalla on täydellistä katsoa kauhuelokuvia. Silloin ympäröivä maailma saa aivan uudet merkitykset!

Oltiin pari viikkoa sitten Sofian ja muutaman muun kaverin kanssa Sofian miehen mökillä viikonloppu, ja katsottiin tietenkin kauhhua yöt läpeensä. Alettiin pohtia, mitä klassisia kardinaalivirheitä tässä nyt kannattaisi tehdä - sillä mehän kaikki oltiin kauhhun asiantuntijoita, eli niitä selviytyjiä.

Vaihtoehtoja olisi ollut muun muassa:

- mennä tutkailemaan kummallista ääntä YKSIN

- luulla, että tuuli liikutti sitä (koska mökeissähän vetää sisällä niin kovin, että sohvatkin liikkuu)

- katsella itseään peilistä, yöllä pimeässä

- antaa akun loppua puhelimasta

- menettää neitsyys (mun kohdallahan tää oli tietenkin jo menetetty tapaus, mutta toisaalta, useinkaan raskaana olevia ei listitä kauhuleffoissa, vähän samalla tavoin kuin ei koiria, asian voi btw tsekkaa täältä)

- ei uskoa selkeitä ilmassa olevia merkkejä ja vähätellä niitä (Ja niitähän oli! Tosin ne olivat vähän laimeita. Esim että mun lasi oli tyhjentynyt yllättäen ja että sulakkeet paloi mystisesti.. ja Sofian mies meni luonnollisesti ulos YKSIN sähkökaapille katsomaan, mitä oli tapahtunut. Eikä koskaan palannut!)

Tai no kyllä se palasi.

Jos selvisit mun jaarituksissani tänne saakka, taidat fiilistellä kauhhua yhtä lailla kuin minäkin. Siksi toivonkin, että vastaat mulle:

Mikä on lempikauhhuelokuvasi? (Mä kerron sitten, olenko nähnyt sen.) Ja ylipäänsä, tykkäätkö kauhuleffoista?