Ihastumisen kausi on taas täällä
Olen huomannut vanhemmuuteni olevan sellaista, että välillä tulee sellaisia syviä ihastumisen kausia omaa lasta kohtaan. Koko ajanhan sitä rakastaa, mutta esimerkiksi nyt viimeisen kuukauden aikana on taas tullut ihan sellainen pakahtuminen, että miten tuo voikin olla noin mielettömän ihana. Ihastus omaa lasta kohtaa tuntuu ihan sellaisena fyysiesnä riemuna rinnassa.
Tällainen kausi iski ensimmäisen kerran ehkä silloin, kun Alppunen oli puolivuotias. Sen persoonallisuus alkoi pulpahtaa esiin siitä perusvauvana olemiesta. Näitä on varmasti ollut enemmänkin, mutta nyt tunnen sen taas tosi vahvasti.
Nimittäin edelliset puoli vuotta, etenkin loka–marraskuussa, lapsen kanssa oleminen alkoi tuntua todella raskaalta. Juttelin juuri eilen lounaalla ystäväni kanssa, ja tultiin siihen tulokseen, että puolitoista–kaksi vuotta on aika tiukka ikä. Lapsi ryntäilee miten sattuu, haluaa hirveästi kaikenlaista muttei kykene ilmaisemaan sitä sanoin eikä siihen aina saa kunnon kontaktia. Muistelin kesällä yhtä todellista low pointtia, kun olin jostain jumalan syystä vienyt Alpun Töölönlahdelle lasten festareille. Se vaan lähti juoksemaan mielivaltaisesti väkijoukkoon, alkoi rankkasade ja mun puhelin tipahti jonnekin. Lopulta sain kammettua rimpuilevan lapsen vaunuihin sadesuojan alle ja ystäväni Ainon puhelimesta tiedon, että puhelin odottaa infopisteellä. Siitä selvittiin, ja koko tästä syksystä selvittiin.
Nyt kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että voin hetketsi taas rentoutua ja pelkästään nauttia lapsesta. Tohelosta taaperosta alkaa kuoriutua jollain lailla järkevä lapsonen, jolta voi kysellä, haluaako se iltapalaksi puuroa, leipää vai jogurttia. Eri vaihtoehtojen kohdalla se ottaa naamalleen sellaisen vilpittömän vajavan ilmeen ja silmät ammollaan katsoen sanoo: "Eih." "Eih." "Too!" Ja sitten kun se on saanut itse valita vaihtoehtonsa, se suostuu syömään iltapalansa! Kantaa vastuun päätöksistään! Arvostan tällaista.
Alppusesta on muutenkin alkanut tulla uudenlaisia suloisia piirteitä esiin. Hän esimeriksi haluaa koko ajan kokeilla uusia vaatteita. On niin liikuttavaa, kun hän yhtäkkiä saapuu tarmokkaasti mun luo, ottaa kädestä kiinni ja johdattaa vaatekaapille: nyt on aika vaihtaa asukokonaisuutta. Sitten hän valitsee laatikostostaan jonkun setin ja nyökyttelee totisen tyytyväisenä, kun se on puettu päälle.
Jo aikaisemminkin erityisesti kengät ja lippalakki ("pippis") ovat olleet tärkeitä Alpulle, noin yleisesti ottaen hän on "astusteiden mies". Pari viikkoa sitten Alpulla oli semmonen kausi, että sen oli pakko saada tungettua sellaiset aivan liian pienet nahkaiset kengät jalkaan. Niillä se sitten tepasteli ympäri asuntoa ja säteili onnesta. Yksi päivä se ei myöskään suostunut lähtemään Tikin mukaan päiväkodista, sillä tämä tarkoitti sitä, että hän joutui luopumaan huomioliivistään. "Liivi! Liivi!" hän itki katkerasti ja heittäytyi maahan. Eilen taas, kun oltiin taloyhtiön saunassa ja olin unohtanut ottaa hänen yöpuvun punaisen paidan mukaan, hän ei suostunut laittamaan enää sinistä päiväpaitaa päälleen, vaan lopulta kannoin pikku ukkelin kotiin pihan poikki pelkissä yöpuvun housuissa ja saappaissa. Musta nämä vaatemieltymykset ovat suloisia, eikä mulla ole mitään tarvetta estellä Alppusta toteuttamasta itseään pukeutumisen kautta.
Lisäksi Alppu on alkanut höpäjää tosi paljon, ja mitä enemmän se puhuu, sitä suloisemmaksi se muuttuu. "Uni ei tule", se kertoi toissapäivänä.
Myös pienet lauluhetket ilahduttavat päivittäin. Ne ovat lyhyitä ja ytimekkäitä: "Ihhahhaa, ihhahhaa. Pepo." (Laulu ei jatku tästä.) "Tuiki, tuiki." (Ja laulu loppuu.)
Erityistä riemua on aiheuttanut viime aikoina myös se, miten paljon Alppunen matkii meitä nykyään. Esimerkiksi ruokapöydässä hän saattaa ottaa lusikallisen kamaa omalta lautaseltaan, avata suunsa ja työntää sitä ruokaa mun suuhun. Se on nähnyt, kun minä syötän sitä näin. Yksi päivä Alppunen oli käynyt ottamassa mun ripsarin. Aika taidokkaasti se oli saanut oikean silmänsä meikattua! Myös rasvojen levittäminen on hänen mielestään mukavaa. Etenkin huulirasvat on ollut suuressa suosiossa.
Alpun innostus on tarttuvaa. Kun hän taputtaa (yleensä itselleen, mutta joskus myös minun saavutuksilleni, kuten sille, että olen laulanut Muura muurahainen -laulun loppuun), siihen on pakko yhtyä. Kun Alppunen näki joululoman jälkeen ystävänsä Fridan, hän kirkui riemusta muutaman minuutin. Kirkuminen on oikein tehokas keino osoittaa, että on tyytyväinen toisen näkemiseen.
Ihan vain kun ajattelen Alpun leveää hymyä ja hiushaituvia, jotka välillä sojottavat pystyssä, tulee sellainen lämmin olo, että niin ihanaa, kun mun elämässäni on tuollainen pikku ukkeli.
Lue myös:
Kuuden kuukauden kuherruskuukausi