Itken kun itkettää

Lukion ensimmäisellä luokalla jollain yhteiskuntaopin tunnilla eräs (naispuolinen) ystäväni viittasi ja sanoi, että hänen mielestään naiset eivät sovi johtajiksi esimerkiksi politiikassa. "Naiset alkavat itkeä pahan paikan tulleen. Jos pitää vaikka tehdä jotain hankalia päätöksiä", hän perusteli.

Tuolloin mua kiukutti. "Eivätkä ala itkeä!" väitin.

Nykyään, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, vastaisin, että mitäpä sitten. Mitä niin hirveää siinä on, että ihminen näyttää ihmisyyteensä kuuluvia tunteita? Jos on joku tiukka ja vaikea päätös, niin eikö ahdistusta ja stressiä saa näyttää, vaikka sitten itkemällä. Miksi itkeminen olisi niin noloa tai vaivaannuttavaa?

Mietin, että itkeminen otetaan usein vähän liian vakavasti. Joskus itkeminen on vain itkemistä, ei sen kummempaa.

Itkemistä ei pidä käyttää keinona manipuloida toista osapuolta - tai ainakaan toisen osapuolen ei tarvitse myöntyä itkevän ihmisen tahtoon vain siksi, että tämä itkee. Kerran kun olin mokannut töissä tosi pahasti (kyse oli ihmisten palkkioiden maksusta), mun pomo halusi selvittää, mitä hommassa oli käynyt. Koska tiesin feilanneeni tehtävänantoni täysin ja tiesin myös sen, että siitä aiheutuisi monelle ihmiselle hankaluuksia, mua alkoi itkettää. Pomo ei kuitenkaan reagoinut mun nyyhkytykseen niin, että "oi voi sua itkettää noin, no annetaan tämän olla", vaan ihan pokkana kävi sen asian läpi. Niin sen kuuluikin mennä. 

Vain se, että minulle tulee ikävä tunne ja näytän sen, ei tarkoita sitä, että hommat pitäisi keskeyttää siihen. Sama pätee vaikka ihmissuhteissa. Jos alan riitatilanteessa itkeä, se ei tarkoita sitä, että nyt riidan pitäisi päättyä mun hyväkseni ja toisen pitäisi automaattisesti alkaa hyvitellä. Joskus olen lukenut jostain parisuhdejutuista, että itkeminen on taantumusta lapsuuteen ja pyrkimystä käyttää samoja keinoja kuin mitä lapsena on käyttänyt saadakseen tahtonsa läpi. Voi olla, mutta ei se mun mielestä pelkästään sitä ole. Minulle se on ihan vain pahan mielen ilmaisemista. 

Toisaalta vaikka itkevän ihmisen tahtoon ei tarvitse automaattisesti myöntyä, niin kyllä itkevälle ihmiselle voi osoittaa empatiaa. Se on kuitenkin merkki siitä, että toisella on paha mieli, ja silloin voi lohduttaa.

Eräs ystäväni kertoi, että hän oli ollut masentunut ja vain kävellyt kaupungin kaduilla ja itkenyt. Käynyt kaupassa ja itkenyt. Hän oli miettinyt, että onko hän maailman ainoa ihminen, jolla on paha mieli. Miksei kukaan muu itke julkisesti? Toisaalta häntä vähän ihmetytti  myös se, että kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, että onko kaikki hyvin. "Toisaalta. En mä ehkä sellaista olisi kaivannutkaan", hän myönsi. 

Mä varmaankin haluaisin, että joku kysyisi, onko kaikki hyvin silloin, kun itkettää. Vaikka sitten tuntematon ratikassa. Olisi kiva voida kertoa jollekulle syy omalle itkulle, että mä en ole ihan hullu, kun tässä itkeskelen yksin, vaan mulla on syyni. Usein ne syyt ovat vaikkapa väsymys, pieni vitutus ja nälkä. Vähän aikaa sitten itketti, kun postin asikaspalvelija oli niin uskomaton mulkvisti. Suurin itkun aiheeni on yleensä se, jos tietokone ei jostain syystä toimi.

Syyt eivät siis hirveän vakavia. Mutta olisi kiva kuitenkin voida sanoa siitä ääneen ja saada joku random ihminen puolelleen, niin ei olisi niin taukki fiilis. Itse asiassa kun tuossa pari viikkoa purskahdin itkuun päiväkodin pihalla, kun lapseni oli jäänyt sinne itkemään, oli tosi kiva että siinä sattui olemaan yhden toisen lapsen äiti, jolle saatoin purkaa tilanteen. (Hetken lohdutettuaan minua hän kertoi, että oli menossa iltapäivällä naimisiin! Kelatkaa miten hauskaa! Kannattaa alkaa itkeskellä useamminkin julkisesti, niin silloin ihmiset avautuvat ja kertovat omia henkilökohtaisia juttujaan.)

Välillä kun meinaa alkaa itkettää, pitää vain ajatella arkisia asioita, koska meidän kulttuuri on sellainen, ettei itkeminen oikein sovi. (Ja joo, olisihan se raskasta jos nyt joka tilanteen keskeyttäisi itkullaan.) Mutta on kyllä karmea ajatus, että miehiltä itkeminen olisi vähemmän hyväksyttävää kuin naisilta. Miehet tuntevat ihan samalla tavalla kuin naisetkin, eli yksilöllisesti, toiset enemmän toiset vähemmän. Käsittääkseni sukupuolella ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa.

Itkun aiheita ja tasoja on siis monia. Jos on tällainen tunteellinen tyyppi kuin minä, sitä voi itkeä vähän mistä sattuu, eikä sitä tarvitsekaan ottaa niin vakavasti, kunhan sanoo pari kivaa sanaa. Sitten on sellaista lohdutonta itkua, jossa suru on pohjaton, se on sitten ihan oma juttunsa. Mutta mun mielestä itkemistä ei ole varattu vain näihin "kaikki on mennyt" -tilanteisiin, vaan kyllä sitä voi vähäpätöisemmistäkin asioista tirauttaa. 

Ja toisaalta, on paljon ihmisiä, joita ei itketä juuri mikään, vaikka sisällä kuohuisi. Olisi typerää ajatella, että vaikka joku ei itke, hän ei olisi surullinen tai harmissaan koskaan, tai tuntisi noin yleisesti mitään. 

Millaiset jutut saavat sinut itkemään, jos saavat?

Kuvat: Ei ole tullut kauheasti otettua itkukuvia, mutta tässä kuvia minusta Tallinnan-reissulta!

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN