Sittenkin hipallinen
On juhlittu!
Sunnuntaiaamu, ääni on painuksissa, kahvi maistuu erityisen hyvältä, olen kiitollinen lasten piirretyistä ja nukkuvasta vauvasta.
Olin perjantaina kustantajani eli Gummeruksen perinteisissä Kaarlenpäivän juhlissa. Mietin ensin, että en menisi, kun Putella on ollut niin tiukka äidinikävöimisvaihe meneillään. (Enkä saa oikein enää maitoakaan pumpattua näistä buubseista, on jotenkin ehtynyt!)
Mutta sitten Tiki oli mulle, että todellakin menet, kyllä he pärjäävät. Niin pärjäsivätkin. Mulla oli niiin kivaa!
Matkalla juhliin minä kuuntelin tapani mukaan Kaija Koon Kaunis rietas onnellinen -biisiä. Kunnes kävi ilmi, että ääni kuului puhelimen kaiuttimesta eikä kuulokkeista. Mua hävetti tämä syvästi, koska olin kävelevä klisee: perheenäiti matkalla humpalle voimaantumisbiisit kuulokkeista. Simmosta se on!
Juhlissa oli ihanaa, kun kustantamon väki piti sellaisia yleviä kirjallisuutta ja mielialaa kohottavia puheita. Sellaisia, joissa siteerattiin kirjailijoita, taiteilijoita ja säveltäjiä. Miten kirjoittaminen on “itsestään antamista” ja miten näinä (ja monina muina aikoina) toivo on erityisen tärkeää. On aina olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat sammuttaa toivon, sanoa että sinun pyrinnöilläsi, sanoillasi ja teoillasi ei ole merkitystä, et saa muutosta aikaiseksi, älä yritä.
Tällaisten sivistyneiden, monipuolisten, nostattavien vaan ei mitenkään naiivien puheiden merkitys on iso, ne on sellaista sielun ravintoa, kun on nuutunut olo vähän kaikesta.
Eikä riittänyt perjantain humpuutukset, minä lähdin vielä eilen lauantai-iltanakin joraamaan! Vanhat opiskeluaikojen ystäväni Minna ja Heikki pitivät Juhlat. Maailman ihanin konsepti: olivat kesällä miettineet, että juhlia on nykyään aivan liian vähän, miksei me järjestettäisi sellaisia? Ja sitten olivat vuokranneet tilan, laittaneet FB-kutsun hyvissä ajoin, avanneet soittolistan koottavaksi kaikille. Arvostan.
Juttelin koko illan vanhojen ystävien kanssa ja vitsi että oli ihanaa!
Käteen jäi muun muassa Beige-pöydän konsepti: Hyvä juhlaruokapöytä on sellainen, jossa on paljon beigetä. Croisanttia, muffinssia, foccacciaa, nakkipiiloja, kaikki beigetä!
Kun vetää kolmatta kertaa tätä vauvavuotta läpi, niin tietää, miten nopeasti se menee. Vauvahan on pian 9 kuukautta, eli jäljellä on vain neljännes. Siksi tällä kertaa ei ole ollut mitään suuria fomoja siitä, etten pääse juhlimaan. (Ja alla oli muutenkin koronavuodet, eli ei tässä olla mitenkään erityisen tottuneita siihen, että koko ajan pitäisi päästä partyilemaan.)
Mutta kyllä mä olen viime aikoina huomannut, että on alkanut himottaa kaikki kodin ulkopuolinen elämä hirveästi. Meillä vauvavuosi menee vähän epätasaisesti, että Tiki saa edelleen aika paljon omaa aikaa, käy mökkiviikonlopuilla kavereiden kanssa ja sen sellaista, minkä ihan haluankin suoda hänelle. Minä en pysty olemaan vauvasta erossa yötä (tai aina sitä pystyisi, mutta at what cost), ja noin muutenkin olen ollut maksimissaan sellaista viittä tuntia poissa hänen luotaan. Nyt hän kyllä jo syö ihan hyvin ja Tiki saa hänet nukahtamaankin ilman maitoa, mutta kyllä tuo sitten yöllä viimeistään herää, ja sitten on maitoa saatava.
Tuntuu kuitenkin aivan elintärkeältä olla erossa välillä vauvasta, kuunnella sitä Kaija Koota ja olla tämä puoli itsestäni. Kesällä tällaista aikaa on varmaankin jo edessä paljon enemmän, ylipäänsä koko ajan mahdollisuudet kasvavat.
En enää oikein muista, millaista oli, kun oli yksi lapsi tai kaksi lasta, kai sitä omaa aikaa oli ihan yhtä vähän kuin nytkin. Mutta voi että mä haaveilen itsekseen olemisesta. En pelkästään bailaamisesta, vaan ihan myös rauhassa ajattelemisesta ja kirjoittamisesta, elokuvissa käymisestä, siitä että ehtisin tehdä valokuva-albumit ja katsoa tv-sarjoja ennen kello yhtätoista illalla. Jep, on tämä aika intensiivinen elämänvaihe tämä kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa elely.
Sitten samaan aikaan seuraan instassa mua vanhempien äitien muisteloja siitä, miten “pikkulapsiajat olivat niin helppoja ja huolettomia, ei ollut mitään isoja oikeita ongelmia”. Se on hyvä muistutus itselleni, että niinhän se on. Ei ole vielä mitään sen suurempia haasteita, sen kun vain elelee eteenpäin. Pusuttelee vauvaa ja nauttii isompien lasten huvittavista kertoiluista. (“Äiti, saataisko me tänään laiskiaispullia?” Didi kyseli totisella äänellä eilen. Saivat.)
No niin, nyt pitää yrittää taas saada lapsille päivävaatteet päälle, lounas naamaan ja ulos. Jos tätä junaa ei saa ajoissa liikkeelle, alkaa huuto, tappelu ja mayhem (näin kävi eilen, tänään voisin välttää).
Mukavaa sunnuntaita kaikille!
