Kahvilaperhe lähettää terveisensä

Joulukuun sana on ollut Prismaperhe. Siihen kiteytyy syy, miksi ihmiset lykkäävät lapsen hankkimista tai skippaavat sen kokonaan. Nuorilla ihmisillä on mielikuva siitä, että kun ihminen saa lapsen, hän taianomaisesti muuttuu automarketissa suhaavaksi raivopääksi, jolla ei ole enää omaa aikaa tai identiteettiä.

Mielestäni lapsen hankkimisen "lykkääminen" on erinomainen idea. Sain itse esikoiseni vähän ennen keskiarvoikääni: 29-vuotiaana. Tällä hetkellä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet naiset saavat esikoisensa keskimäärin 32-vuotiaana. Olen tosi iloinen, etten hankkinut lasta aikaisemmin. Kuten olen kirjoittanut, on joukko asioita, joiden tekeminen on huomattavasti helpompaa ja mahdollisesti kivempaa ennen beebelin ilmaantumista taloon.

Ylipäänsä olen sitä mieltä, että jos ihmisen ei tee mieli hankkia lasta, on täysin itsestäänselvää, ettei hänen kannata hankkia lasta. Kaikenlaiset synnytystalkoohorinat tuntuvat täysin absurdeilta liikakansoitetulla maapallolla.

Prismaperheet voivat olla täydellisen onnellisia oloihinsa (terkkuja vaikka Asikaisen järjettömän hauskaan blogiin). Tykkäisin itsekin käydä Prismassa, koska siellä on halvempaa kuin Alepassa, mutta joudun tyytymään Kalastaman Liideliin, koska meillä ei ole autoa (eikä tule olemaan).

En kuitenkaan itse tunnista itseäni Prismaperheen kuvastosta, enkä oikeastaan edes tästä Suomi 100 -kuvasarjasta, jossa äidit lounastavat paahtoleivän palasen, kun vain kiireeltänsä ehtivät. 

Olin vuoden kotona vauveloni kanssa, ja kyllä mä muistaakseni aina välillä söin itse kokkaamani kalapuikkolounaan kotona, mutta aika harvoin. Oikeastaan päivät rakentuivat nimenomaan lounaan ympärille, piti vain aina päättää, kenen kanssa ja missä. Kallion, Hermannin, Arabian ja keskustan lounasravintolat tekivät mun äitiyslomasta nimenomaan loman. Nyt olen perjantaisin hoitovapaalla Alpun kanssa, ja ulkona syöty lounas on edelleen niiden päivien kohokohta. Lisäksi viimeiset kaksi vuotta olen norkoillut kahviloissa yhteensä enemmän kuin aiemmin koko elämäni aikana. 

Me puhuttiin juuri pienessä glöginousussa Mirjan pikkujouluissa siitä, että nämä viimeiset kaksi vuotta saattavat olla olleet elämäni parhaita. Olen löytänyt ympärilleni ihmisiä, jotka ovat koko ajan läsnä. Etenkin nämä kolme kuvassa esiintyvää naista, Marianna, Mirja ja Raisa, ovat nostaneet valtavasti elämänlaatuani. Ja se mikä meidät alun perin yhdisti, oli juurikin äitiyslomalla yhtä aikaa oleminen (joskin lapseton Marianna on ollut mukana muuten vain, mikä on ollut sekin taivaan lahja). 

Ei mene viikkoa, etteikö lähdettäisi jonain arki-iltana spontaanisti lasten kanssa Mäkelänrinteelle uimaan tai käytäisi jossain lastentapahtumassa pyörimässä. Viikonloppuisin istutaan pitkillä lounailla, käydään näyttelyissä ja pikku retkillä. Lapsi myös pakottaa mut irtaantumaan töistä ja ottamaan aikaa sille, että vietän kavereiden kanssa hyviä hetkiä. Me tehdään asioita sillä lailla lasten ehdoilla, että meillä on mukavaa, koska meillä on kivaa silloin kun lapsilla on kivaa. Mutta pointti on aika hedonistinen: nimenomaan se, että minulla itselläni on kivaa. Koska (kuten olen sanonut) vaikka kyseesä on minun lapseni lapsuus, niin kyseessä on myös minun aikuisuuteni. Enkä halua uhrata sitä kenellekään. Enkä usko, että uhriutuva äiti on yhdenkään lapsen ideaali. Enkä näe mitään syytä, miksei näitä kahta asiaa voi yhdistää siten, että sekä lapsella että vanhemmalla on rentoa ja hauskaa. 

Meni puolitoista vuotta, että palasin lapsen syntymän jälkeen sillä lailla "normaaliin" elämään, että voin nykyään ihan helposti tehdä asioita ilman Alppua. Jos vertaa vuoden takaista joulukuuta tähän, niin vuosi sitten en lähtenyt iltaisin hillumaan kaupungille, mutta nyt olen ollut käytännössä joka viikonloppu ja parina iltana myös viikolla humpuuttelemassa ja skumpuuttelemassa. Lapsella on isä, jonka kanssa lapsi viihtyy. (Myös isä pääsee hummailemaan halutessaan.)

Tämä voi nyt tuntua vanhan toistolta ja rautalangan vääntämäiseltä, mutta sanonpa silti. Elämä muuttuu, kun ihminen saa lapsen. Mutta se, miten se muuttuu, on aika paljon omissa käsissä. Ei ole mitään maailman mahtia, joka pakottaisi kaupungissa viihtyvän ihmisen lähiöön vaeltelemaan Prisman käytävillä hikikarpalot otsalla. Mutta jos Prisma ja lähiö alkavat houkuttaa (on niissä ehdottomasti puolensa, enkä todellakaan voi vannoa, ettenkö vaikka toisen lapsen saatuani yhtäkkiä löytäisi itseäni rivarista S-kortti ojossa), niin sekin on luultavasti mainettaan parempaa elämää.

Mun oma elämä on muuttunut lapsen saamisen myöä mielettömästi paremmaksi. Mä olen rauhallisempi, tyytyväisempi, tasapainoisempi ja iloisempi kuin ennen lasta. Pienet asiat eivät enää saa mua tolaltaan, en stressaa enää siisteydestä tai tulistu kaikenlaisista pikku ärsyttävyyksistä samalla tavalla. Lapsen kasvamisen seuraaminen on iskenyt mun tietoisuuteen vahvasti sen ajatuksen, että aika oikeasti kuluu, ja siksi siitä pitää nauttia mielellään koko ajan. Perus arjen pitää olla kivaa, ei riitä, että loma tai viikonloppu on tulossa.

Kuvassa: Mun rakas kahvilaperheeni, eli Manne, Mirja ja Raispuutto

Lue myös: Tee nämä neljä asiaa ennen kuin hankit lapsen Äitiyden 11 ristiriitaa     JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA