Kiintymyssuhde – menetetty iäksi
Ai ai ai. Ei tässä voi muuta kuin enää odotella, milloin lapsonen tuo kotiin kuoliaaksi kiduttamansa marsun, kun olen hänet mennyt turmelemaan täysin empatiakyvyttömäksi pikku sadistiksi.
Niin se kuulkaa on, että minun ja lapsosen suhde on tunnekylmä, suorastaan kuollut. Ei ole minkäänlaista suhdetta! Ainakin jos on lastenpsykiatriaan erikoistuneeseen Marjukka Pajuloon (HS 19.11.19) uskominen.
Olen nimittäin katsonut puhelintani imettäessäni lasta. Herra mun vereni, olen lukenut monia e-kirjoja, jutellut ystävilleni ja vastannut tämänkin blogin kommentteihin samalla, kun lapsonen on imaissut maitoa buubsista. En ole jokaista hetkeä katsonut lapsostani silmiin (etenkin silloin, kun hän on nukkunut ja syönyt, mitä hän teki aika paljon edellisvuoden aikana).
Kaikki on menetetty.
Ps. "Empatia tarkoittaa eläytymiskykyä toisten ihmisten ja luontokappaleiden tuntemuksia kohtaan sekä kykyä nähdä oma osuus toisen kärsimyksessä."
Missä on minuun kohdistuva empatia? Tuntien imetysmaraton toljotellen apaattisena lasta silmiin kuulostaa nimittäin aikamoiselta kärsimysnäytelmältä.
ps. 2. "Empatia ei kehity koneiden tai pelien avulla vaan ihmiseltä ihmiselle."
Mitä jos minä olen koneiden välityksellä yhteyksissä ihmisiin? Voiko sitä kautta kehittyä empatia? Mitä jos vaikkapa pikku chatti-tuokio ystävien kanssa pelastaa minut ahdistukselta ja tuo mulle huumoria ja vertaistukea hetkeen, jossa olen järjettömän väsynyt ja elämä tuntuu toivottamalta?
ps 3. Onko tästä koko asiasta oikeaa, pitkäaikaista seurantatutkimusta, vai oliko tämä teksti nyt ihan vain mutu-heittoa, vaikka kyseessä toki onkin ammattilainen? Nimittäin tuo väitetty korrelaatio äidin puhelimen katsomisen ja lapsosen eläimenkidutusharrastuksen välillä oli ehkä hilppasen kaukaa haettu.
ps 4. Eikö sitä lasta voi koskaan muulloin katsella silmiin kuin imettäessä? Mites isän ja lapsen suhde? Isä ei imetä, onko suhde tuhoutunut jo heti alkuunsa?
Lue myös: