Kolmas lapsi rikkoo normin
Okei, olen mennyt sanomaan sellaista, että kolmannen lapsen saaminen tuntuu norminrikkomukselta ja tämä on herättänyt ihmisissä mielipiteitä. No tietty se herättää!
En oikeastaan ennen ajatellut ihan kauheasti sitä, mikä on lasten määrän suhteen jonkinlainen normi. Mutta sitten tulin elokuussa raskaaksi ja yhtäkkiä jotenkin minulle iski tämä: Nykyään kolme lasta tuntuu paljolta.
Tosi moni juttu yhteiskunnassa on rakennettu neljän ihmisen perheyksikölle: ravintolapöydät, huvipuistolaitteet, autot (tai siis ainakin sellaiset pienet autot, joita meillä on tapana vuokrata), hotellihuoneet (ehkä?), järkevän hintaiset asunnot… Me olemme vieläpä olleet oikein sellainen Barbie ja Ken -perhe, kun meillä on ollut kaksi lasta: tyttö ja poika.
Kolmelapsiset perheet ovat harvinaisia
Tämän todistaa ihan tilasto: Vuonna 2020 lapsiperheistä yksilapsisia oli 43 prosenttia, kaksilapsisia 39 prosenttia ja kolmilapsisia oli 13 prosenttia. Viidessä prosentissa lapsiperheistä oli vähintään neljä alle 18-vuotiasta lasta. (Ja joo tajuan, yksi- tai kaksilapsisista perheistä voi tulla kolmelapsisia.)
Ensimmäisen lapsen saaminen oli siinä mielessä henkisesti helppoa, kun ajatteli vain että muutkin on pärjänneet tässä. Ja toisenkin kohdalla ajatteli, että aika monellahan on kaksi lasta. Mutta sitten kolmannen kohdalla… tulee sellainen olo, että onko 82 prosenttia lapsiperheistä ymmärtänyt paremmin kuin me, että miten tätä elämää kannattaa elää.
Että ollaanko tässä nyt syöksymässä turmioon? Kolme lasta vaatii aika paljon aikaa ja jaksamista, ja tietenkin rahaa. (Oli huvittavaa, kun MKR-podissa mun vieras Pauliina Väliheikki sanoi, että kolmas lapsi katkaisee kamelinselän, sen jälkeen menee talous kuralle. Hän ei siis tuolloin vielä tiennyt, että meille on tulossa on kolmas.)
No, vielä tässä vaiheessa tuo talouspuoli ei stressaa, pienet lapset tulevat melko edullisiksi, rahaa menee enimmäkseen vain päiväkotimaksuihin, ja nekin nyt putoaa, kun Alppu aloittaa syksyllä eskarin. Mutta kyllä lapset sitten kasvaessa varmasti maksavat. (Ja ai niin, se asuminen… se onkin sitten aika kallista, jos tästä päätetään muuttaa. Autoa me emme aio hankkia edelleenkään.)
Kolmessa lapsessa on paljon tekemistä
Ennemminkin mietin ihan vain käytännössä omaa jaksamista. Tietyt asiat triplaantuvat. Pitää harjata kolmen lapsen hampaat, pitää nukuttaa kolme lasta, pitää pukea tai saada pukemaan itsensä kolme. Aika monet näistä jutuista ovat sellaisia, että Alppu 6 v tekee niitä jo itse. Nopeasti tuo Didikin kasvaa, sillä ei ole enää edes vaippoja öisin.
Minusta on ihana lähteä lasten kanssa retkille, ravintolaan, kahvilaan ja tehdä pikku matkoja niin, että mukana on kavereita (siis ilman Tikiä). Kahden lapsen kanssa se on tuntunut helpolta. Mutta nyt jännittää, onko kolme sitten jo tosi haastava. (Äitini on tehnyt selväksi, että kolmannen kohdalla loppuu auttamattomasti kädet kesken. Toisaalta, minun lapsuudenperheen neljällä sisaruksella on joka välissä 1 vuoden 9 kuukauden ikäero, kun taas näiden meidän lasten ikäero on 3 vuotta, mikä tekee elämästä vähän helpompaa. Ehkä.)
Toisaalta ajattelen, että joo, ainahan elämässä on vakiomäärä kaikenlaisia velvollisuuksia. Nyt niiden määrä hetkellisesti ehkä vähän nousee, mutta minä olen aika tarmokas tyyppi, kyllä se siitä!
Ja sitten taas ajattelen, että no kun tykkään aika paljon työstä, omasta ajasta ja monesta muustakin jutusta kuin vain lasten kanssa hengailusta…
Keillä täysjärkisillä on kolme lasta?
Syksyllä aloin vimmaisesti etsiä esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat ihan pärjänneet elämässään kolmesta lapsesta huolimatta. Ryhdyin lukemaan HS:n henkilöjutuista, kuinka monta lasta ihmisellä on, ja jos jollakulla on kolme, huoahdan helpotuksesta.
Jos kerran Viron “filosofikuningas”-presidenti Alar Karisilla on kolme lasta, niin kyllä mekin sitten…
Ympäristöministeri Emma Kari onnitteli ja sanoi, että kolmas lapsi on aivan ihana. Siitä tuli valtavan hyvä mieli. (Emma myös sanoi, että kolmannen lapsen haluaminen on hänelle itselleen merkki siitä, että maailmassa on toivoa ja tulevaisuuden eteen kannattaa tehdä töitä ja taistella. Se oli kauniisti sanottu, ja näin minäkin ajattelen.)
Kun Suvi-Anne Siimes kertoi, että hänellä on kolme lasta, olin heti että NO JOS TUO SUVIKIN, NIIN KYLLÄ MINÄKIN SITTEN JUU.
Ja jos Maija Itkosella on neljä lasta niin kyllä minä pärjään.
Tietenkin myös lähipiirin esimerkki rohkaisee. Isosiskollani on kolme tytärtä ja hänellä on mielestäni pakka kasassa vieläpä aika onnellisesti. Ja kavereista vaikkapa Hanne vaikuttaa handlaavan neljä lasta iloisesti.
Mutta haittaako normin rikkominen?
Ei. Jos yksi tai kaksi lasta on normi, niin oikeastaan minusta on ihan kivaakin poiketa tästä. (Lukiossakin olin wanha kunnon ernu.)
Ylipäänsä minusta elämässä on kiva vähän sorkkia kaikenlaisia normeja, kyseenalaistaa ja rikkoa sopivissa määrin.
(Ja tähän väliin pieni lainaus mun Kaikki kuluttamisesta -kirjasta, jossa yritän avata termiä normi:
Normilla tarkoitetaan yhteistä sosiaalista sääntöä, jonka noudattamista sanktioidaan positiivisin tai negatiivisin keinoin. Yhteiskunnalliset tai sosiaaliset normit koskettavat kaikkia, eikä kukaan pysty pakenemaan niitä täysin. Normit liittyvät ennen kaikkea siihen, miten näyttäydymme ja käyttäydymme suhteessa muihin ihmisiin.
Eli normi jotain tavanomaista ja totuttua.)
No, minua ei niinkään jännitä, mitä muut ajattelevat kolmesta lapsestani. Kuten olen noin miljoona kertaa maininnut (jostain syystä aina ylpeilen tällä), olen kasvanut neljän lapsen perheessä. Se ei erityisemmin tuntunut miltään suurperheeltä (ja mitä väliä, vaikka olisi tuntunut).
Eikä kukaan ole mitenkään paheksunut tai ihmetellyt tätä “valintaa” ainakaan suoraan. Päinvastoin, ihmiset ovat onnitelleet hirmuisen ihanasti ja siitä on tullut lämmin ja hyvä olo. Kyllä meidän pieni on tähän maailmaan tervetullut.
Voi olla, että jotkut asiat tuntuvat vähän vaikeammilta kolmen kuin kahden lapsen kanssa, mutta toisaalta, tätä minä haluan.
Koska kun ajattelen lapsiani, minun ihania ja rakkaita lapsiani, niin päällimmäinen tunne kaiken heihin laittamani vaivan ja ajan jälkeenkin on yksinkertaisesti kaiken päälle vyöryvä rakkaus ja onni. Olen vain niin onnellinen heistä. Ja tuntuu, että meille sopii vielä yksi tähän. Eikä sitä oikein sitten millään järjellä ratkaista, lukemalla Hesarin henkilöjuttuja tai katsomalla Tilastokeskuksesta, mitä muut ovat tehneet.
Mutta joo-o, kyllä tämä silti vähän jännittää. Että jos on jotain kivaa sanottavaa kolmen (tai enemmän) lapsen perheestä, niin onhan sellaisia kommentteja aika rohkaiseva lukea!
Loppuun vielä oma meemi-goalssini Mad Menistä:
