Tässä todellisuudessa
Alppu oli sitä mieltä, että nallejen viereen on syytä laittaa myös ahven ilahduttamaan kadulla tepastelevia ihmisiä.Olen pitänyt pari viimeistä viikkoa koronapäiväkirjaa, jota en ole tähän mennessä halunnut julkaista täällä, kun se on ollut niin angstinen.Ehkä minussa on sen verran aikakauslehtitoimittajaa, että olen tottunut juttukonsepteihin, joissa on loppuratkaisu, joka on yleensä hyvä. Tämä saattaa kuulostaa keinotekoiselta, koska ei elämässä ole yleensä mitään loppuratkaisuja. Mutta asiassa on toinenkin puoli: Ei välttämättä ole fiksua tai reilua haastatella vaikkapa ihmistä, joka on masentunut, surullinen tai käy läpi isoa kriisiä. Haastateltava saattaa katua sanojaan jälkikäteen, etenkin jos ne on sanottu hauraassa mielentilassa. Usein vasta sen jälkeen, kun on jollain tapaa selvinnyt katastrofitilanteesta ja pystynyt ottamaan siitä etäisyyttä, pystyy sanomaan siitä asioita, jotka voi allekirjoittaa myöhemminkin. Lisäksi kriisissä oleva haastateltava on siitä huono haastateltava, että hän ei välttämättä kestä jutusta seuraavaa julkisuutta ja sen herättämää keskustelua.No, tämä koronatilanne on nyt päällä, enkä vielä pysty luomaan siitä mielessäni positiivista narratiivia. Se ahdistaa edelleen, nakertaa perusturvallisuuden tunnettani ja herättää myös kaikenlaisia salonkikelvottomia tuntemuksia.Näin reilun kahden viikon eristyksen jälkeen olen kuitenkin huomannut, että nyt mieleni ei enää taistele koko ajan vallitsevaa tilannetta vastaan tai yritä kyseenalaistaa vaikkapa meille kaikille annettuja ohjeita. Olen hyväksynyt sen, mikä kerta toisensa jälkeen pitää hyväksyä (elämän loppuun saakka): Elämä ei mene aina niin kuin on suunnitellut.Toisessa todellisuudessa minä olisin varannut nyt viimeisimmätkin yöjunat ja majoitukset huhti–toukokuun interrailiamme varten. Viettäisimme sitä ennen ihanan perinteeksi muodostuneen pääsiäisen Turussa kello kahdentoista skumppineen.Tässä todellisuudessa minä "palaan töihin" tänään maanantaina, koska Tikin viimeinen työpäivä oli perjantaina. Ja koska ei ole interrailia tai kevään töitä (jotka kaikki peruttiin), niin kaipa sitten alan tehdä niitä töitä, joita olin ajatellut värkkäillä vasta ensi syksynä (kuten tietokirjan kirjoittamista ja podcastin tekemistä).
On kuitenkin kiva huomata, että nyt oma olo on jo helpottanut. Olen alkanut tottua tilanteeseen. Olen alkanut elää yhä enemmän päivässä ja hetkessä ja lopettaa lähitulevaisuuden murehtimisen. Sille ei voi mitään, joten sille ei kannata uhrata ihan hirveästi ajatuksiaan.Eilen tunsin oloni suorastaan onnelliseksi. Hetki oli seuraavanlainen:Olimme syöneet lounaan ja siirtyneet olohuoneeseen. Makoilimme Tikin kanssa lattialla päät vastakkain Alpun Fatboyllä ja joimme kahvia. Alppu kuunteli kuulokkeillaan äänikirjaa, Didi vaelteli kävelykärryllään ympäri olohuonetta hokien pehmeän rauhallisesti: "Tih. Tih."Olin asemoinut itseni kohtaan, johon kevätauringon säteet osuivat. Ne lämmittiät kasvojani ja tekivät olostani raukean. Näin vain sinisen taivaan, jonka läpi muutama pilvi lipui. Ajatukset vaelsivat kesään ja sitten vähän torkahtelin. Välillä Didi tuli tökkimään pienillä pullukkasormillaan kasvojani, ja kerran vaihdoin Alpulle toisen äänikirjan (Lentsikat II). Juuri tällainen perheen kanssa oleskelu on oikeastaan aika ihanaa. Ollaan samassa tilassa, jokainen puuhaa omiaan, välillä jutellaan kevyesti, ehkä vähän nukutaankin.Jos tämä kevät tuo lisää tällaisia hetkiä, niin emmeköhän me selviä.Lue myös:Vuosi sitten pääsiäisenä olin hieman eri näköinen