Koronapäiväkirja auki

En mahda itselleni mitään, tekee mieli päivitellä. Tuntuu, että tätä asiaa pitää päivitellä ja ihmetellä vielä vuosikausia, vielä sittenkin kun kaikki tämä on muisto vain. Mieli ei ole todellakaan käsitellyt tätä kaikkea myllerrystä ja normaalin muutosta loppuun.

Nyt korona-arkea on tosiaan eletty kokonainen vuosi. 12.3. torstaina oli changing day in our life course (tykkään tästä Dr Philin ilmaisusta), ja sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan.

Kirjoitin tuolloin jonkinlaista koronapäiväkirjaa, mutten julkaissut sitä, sillä tuntui, että omat valittelut ja tunteenpurkaukset olisivat vaikuttaneet ylimielisiltä. Jotenkin viime keväänä oli ilmassa sellaista nokittelua, että kenellä menee huonoiten ja kenellä on oikeus valittaa. Ja ymmärrän tämän hyvin, sillä itselläni meni suht hyvin koko ajan. En ollut yksin, vaan perheen kanssa. En sairastunut ja niin edelleen.

Myöhemmin samana vuonna opiskelukaverini isä kuoli koronaan ja kuulin monista karmivista sairastamisista. Toisaalta en jaksa tätä disclaimer-luuppia, joka pitää aina laittaa, kun puhuu omista tunteistaan, kun tarkoitus ei kuitenkaan ole millään tavalla loukata ketään. Ja samalla haluan kuitenkin lähettää suuret suruvalitteluni heille, joiden omainen on menehtynyt koronan vuoksi.

Viime kevättä varjosti ehdottomasti eniten epävarmuus. Palasin töihin vuoden kestäneeltä äitiyslomalta 1. huhtikuuta, ja samalla Tiki jäi hoitovapaalle. Ongelmaksi muodostui se, että minulla ei ollut minkäänlaisia töitä, mihin palata. Kaikki yhteistyöt, puhujakeikat ja muut peruuntuivat koronan takia kertarysäyksellä. Samaan aikaan huvilamme remontin kustannukset olivat lähteneet laukalle.

Taloudellinen epävarmuus tulevaisuudesta on tosi kuluttava tunne. Juttelin tästä pikkusiskoni Sofian kanssa, jolla on tässä mielessä tosi erilainen kokemus koronakeväästä. Hänen vakiduuninsa vain siirtyivät etätöiksi, joten huolta taloudellisesta pärjäämisestä ei ollut. (Sen sijaan hän oli raskaana, joten Sofian koronakevättä leimaa vain suuri pahoinvointi.)

Myöhemmin omat hommat järjestyivät. Töitä tuli lisää ja saimme neuvoteltua pankista tosi edullisen remonttilainan huvilalle. Tiki palasi tammikuussa töihin ja Didi meni päiväkotiin, joten vaikuttaa siltä, että selviämme näistä ajoista, mitä rahaan tulee.

Hassua kyllä, että vaikka viime keväänä olin levoton, peloissani ja huolissani, niin samaan aikaan muistan myös paljon onnellisia hetkiä. Aurinko paistoi paljon, meillä oli tapana istuskella lounaan jälkeen koko perheen kanssa olohuoneessa, kuunnella radiota ja juoda kahvia. Alppu kutsuu näitä ilomieli-hetkiksi.

Vietimme aikaa myös paljon luonnossa, teimme useita retkiä Lammassaaren pitkospuille. Kesä meni käytännössä metsässä. Luonto palasi osaksi arkista elämää samalla tavalla kuin mitä se lapsena oli ollut. Toivon, että tämä on pysyvä muutos elämässäni.

Meille muodostui myös oman talon lapsiperheiden kanssa tapa käydä aamu- ja iltavuorolla yhdessä lähipuistossa. Kevät hitsasi meidän talon perheet tiiviisti yhteen. Viikot olisivat olleet aivan kauheita, jos ei olisi saanut nähdä ulkona muita aikuisia ja lapsia. Nyt noista ajoista on monia onnellisia muistoja, kun istuskelemme puiston aidalla ja heitämme mustaa huumoria tilanteesta.

Koronakevään aikana Alppu oppi ajamaan pyörää ja Didi kävelemään. (Molemmat Tikin ensimmäisellä isyysvapaaviikolla, ja hän onkin ottanut molemmista itselleen täyden kunnian.)

Myös lenkkeily oli koronakevään pelastus. Saatoin käydä monta kertaa viikossa yksin juoksemassa ja tuulettamassa päätäni. Näillä lenkeillä näin ja koin kevään tulon, ja toivon, että tämä toistuu tänäkin keväänä.

Nyt vuosi on kulunut, ja tilanne on aika lailla sama. Ei sisätiloissa vierailua, ei kirjastoja, ravintoloita tai museoita. Ei Alpun jalkapalloa tai Didin muskaria. Kuitenkin iso asia on se, että päiväkodit ovat vielä auki. Niin kauan kuin näin on, arki rullaa hyvin. Saamme Tikin kanssa työt tehtyä ja meillä on elämässä rytmi. Jos tämä muuttuu, niin sitten ei auta muu kuin sopeutua.

Ja niin vain kaikkeen tottuu. Tulevaisuus on jonkun verran selkeämpi, muttei todellakaan niin selkeä kuin vielä vuosi sitten olisin sen tässä kohdassa ajatellut olevan. En kuitenkaan enää pelkää oikein mitään tai kapinoi sisimmässäni näitä rajoituksia vastaan samalla tavalla kuin vuosi sitten.

Nyt vain odotan sitä, että aurinko alkaisi paistaa ja sulattaisi lumet. Sitten voisi taas istua puistossa ja antaa lasten temmeltää.

Tässä on vielä viime vuodelta vähän ensimmäisen koronaviikon tunnelmia, jotka olin kirjannut aikoinani ylös. Hassua lukea näitä nyt. Tuntuu että niistä on vain hetki ja toisaalta ikuisuus.

12.3. 2020 torstai

Kun vielä maaliskuun alussa kirjoitin aiheesta, kuvittelin, että vain yksittäiset ihmisryhmät joutuisivat Suomessa karanteeniin: koululuokallinen ihmisiä, joku harrastusryhmä tai porukka, joka on sattunut olemaan samoissa juhlissa koronaa sairastaneen ihmisen kanssa. Olin idiootti (kuten kaikki muutkin): Ajattelin, että ne kiinalaiset, ne eteläkorealaiset, ne italialaiset, niille käy näin, mutta ei sentään meille! Hah hah, kuten Tuomas Aivelo sanoi: ”En usko, että suomalaisessa kansanluonteessa on mitään erityisesti tartuntataudeilta suojaavaa.”

En olisi todellakaan voinut tuolloin kuvitellakaan, että käytännössä koko Suomi menee kiinni muutaman viikon päästä.

Vielä torstaiaamulla chattailin Pian-Marian, Hannan ja Kaisan kanssa maaliskuun lopun Mimmit sijoittaa -tapahtumasta. Että laitetaanko liput myyntiin kello 12 vai ei. Olimme viittä vaille laittaa, mutta sitten ajattelimme, että nyt alkaa näyttää siltä, että jotain outoa on tekeillä. Päätimme siirtää tapahtuman, tuonnemmaksi.

Sitten puoliltapäivin alkoi rytistä. Yli 500 ihmisen tilaisuudet kielletty, ulkomailta tulleet karanteeniin ja niin edelleen. Olo muuttui nopeasti epätodelliseksi.

Samaan aikaan olin kuitenkin vielä jotenkin positiivisen jännittynyt. Hahaa, jotain uutta ja kiinnostavaa, mitä kaikkea tästä seuraakaan? Tiedättekö sen, kun kuulee jonkun ison uutisen, vaikka se olisi tosi huonokin, niin aluksi jotenkin viehättyy siitä, että tasapaksuun elämään saapuu vaihtelua. Sitten pikkuhiljaa alkaa tajuta, mitä kaikkea hirveää muutos oikeasti tarkoittaa, ja oma ensireaktio alkaa ihan hävettää.

Hain Alpun päiväkodista torstaina iltapäivällä ja mietin, mahdanko viedä häntä sinne enää pariin viikkoon.Torstain aikana peruin myös laivalippumme Eurooppaan. Emme lähtisi interrailille koko perheen kanssa. Alkoi näyttää myös siltä, että vaihtoehto B:kin on peruttu: että lähtisimme lomailmaan Lappiin. Harmittelin suunnitelmien peruuntumista jonkun verran, mutten oikein vielä sisäistänyt, mitä kaikkea kevät toisi tullessaan.

(Jälkikäteen olen ajatellut, että onneksi reili peruuntui! Huvilan remonttiin upposi niin paljon rahaa, että olisi ollut tosi stressaavaa käyttää kaikki säästöt Euroopan-kiertämiseen. Lisäksi Didi oppi tuossa vaiheessa kävelemään ja olisi varmasti ollut todella raskasta junamatkaseuraa. Alppunen oppi vasta paljon myöhemmin kävelemisen, ja olin ajatellut että näin kävisi tyttärenkin kohdalla.)

13.3. perjantai

Aamulla heräsimme pöllämystyneinä. Sähköposti alkoi täyttyä perutaan-ilmoituksista. Perutaan Alpun jalkapalloharkat, muskari. Perutaan minun työkeikat, perutaan ihan kaikki.

Mieli alkoi laskea, uutuudenviehätys oli poissa, levottomuus ja suru alkoivat vallata tilaa. Mitä meille ja minulle käy? Miten Suomelle ja ihmisille käy? Tuleeko lama? Ja mitä herran tähden tapahtuu pörssissä?

14.3. lauantai

Aamulla paistoi aurinko, ja päätin lähteä ystäväni Marian kanssa lenkille Mustikkamaalle. Liikunta ja ulkona oleminen selvästi paransi fiilistä.

Arvoimme pitkään Tikin kanssa, lähdemmekö iltapäivällä Q-teatteriinn katsomaan Pääomani-esitystä, johon olin ostanut liput erään insta-seuraajani vinkkauksesta. Tulimme siihen tulokseen, että nyt ei mennä.

Menon peruminen sai minut ensimmäistä kertaa tajuamaan, että minun arkeni oikeasti muuttuu, enkä voi tietää, milloin koittaa paluu, vai koittaako se.

15.3. sunnuntai

Lähdimme Mirjan ja Taimin kanssa Uutelaan retkeilemään lasten kanssa.

Aurinko, meren katseleminen ja jutteleminen  koronasta auttoi epämääräiseen ahdistukseeni. Metsässä oli helpompi hengittää ja antaa Alppusen kirmailla.

16.3. maanantai

Tässä vaiheessa vielä arvoimme, meneekö Alppu päiväkotiin, mutta ajattelin, että koska voin kerran hänet pitää kotona, niin pidän. Alppu oli iloinen pikku lomastaan. (Ja niin muuten oli koko loppukevään, hän rakasti olla kotona eikä kaivannut hetkeäkään päiväkotiin, hehheh.)

Aamulla päätin ryhtyä kivaksi leikkitädiksi, ja aikatuluttaa hienosti päivään kaikenlaisia erilaisia hetkiä: liikuntaa, taidetta, lukemista, lepäämistä, ruutuaikaa. Kutsuin Raisan ja Fridan meille askaroimaan ja pelailemaan, kokkasin soijalasagnea ja kahvittelin rauhassa. Myöhemmin kävi ilmi, että tämä päivä oli kevään viimeinen kerta, kun meillä kävi vieraita.

Illalla tuli isot uutiset: Suomi käytännössä laitetaan kiinni. Koululaiset etäopetukseen, päiväkoteihin saa viedä vain sellaiset lapset, joiden vanhemmat tekevät yhteiskunnan kannalta elintärkeää duunia. Eli meidän lapset jäivät kotiin.

Heräsi liuta kysymyksiä: Kuinka pitkään voidaan olettaa, että tämä jatkuu? 13.4. vai 31.5. vai koko kesän, vai peräti koko vuoden? Kukaan ei tiedä. Mihin paikkoihin saa mennä? Voiko mennä ravintolaan, joka on auki?

Tuntui kurjalta tuntea huonoa omaatuntoa vaikkapa kaupassa käymisestä ja kaikenlaisista ihan tavallisista jutuista. Koska uhka on näkymätön (virukset), välillä koko homma tuntui leikiltä tai elokuvalta tai jotenkin fiktiiviseltä.

"Tämä on niin kuin joku seminaurettava julkishallinnon katastrofiaimulaatio", eräs ystäväni kuvaili.

Tässä vaiheessa olin alkanut päivittää uutisia puhelimesta koko ajan. Viimeisenä illalla katsoin koronaluvut ja ensimmäisenä aamulla samat. Homma karkasi aivan lapasesta, enkä usko että oma lietsontani lisäsi hyvinvointiani.

17.3. tiistai

Olo oli todella apea. Piti alkaa ajaa päätä sisälle uuteen systeemiin.

Minun hienot "ensin meillä on ihana musiikkimaalaushetki, sitten jumppaamme yhdessä youtube-videon tahtiin" -suunnitelmat kaatuivat melko nopeasti siihen, että 4-vuotias lapseni halusi pelkästään leikkiä autoleikkejä (joita vihaan, ihan sillä lailla sydämeni kyllyydestä) tai katsoa monsteriautovideoita. Yritän nyt pitää ruutuajan samana kuin perusarjessa, eli että se on maksimissaan tunti – ja että se käytetään vasta illalla, kun päivän energiat on purettu. Tähän mennessä olen onnistunut, mutta raivareita on syntynyt.

Ulkona oli jäätävän kylmä ja loskaa satoi taivaalta. Meidän piti viettää aikaa kodin ulkopuolella, koska meillä kävi siivooja. En voinut mennä ravintolaan, kirjastoon tai kahvilaan, joten piti värjötellä kolme ja puoli tuntia puistossa keskenään lasten kanssa.

En viitsinyt pyytää mukaan ketään kavereita, kun alkoi tuntua siltä, että se sotisi sosiaalisten kontaktien minimoimista vastaan.

Suurta surua on aiheutti myös se, että 91-vuotias pappani oli hyvin heikossa kunnossa, ja minua pelotti että hän kuolee yksin tämän eristäytymisen aikana.

(Pappa kuoli helmikuussa 2021, onneksi päästyään hyvään vanhainkotiin. Keväällä hän joutui helveltilliseen sairaalakierteeseen, jossa hän altistui lukuisia kertoja koronalle ja  oli välillä lepositeissä sairaalassa. Muistisairaiden vanhusten kohtelusta tuon kevään ajalta minulla on muuten pari sanaa sanottavana.)

Olin huonolla tuulella, mutta samalla yritin olla kiva äiti ja keksiä lapsille kaikenlaista hauskaa. Illalla päätin pitää instassa vanukas-liven, jossa söimme lasten kanssa vanukasta. Siinä ei ollut järjen hiventä, mutta tulin asiasta hieman paremmalle tuulelle.

18.3. keskiviikko

Heräsin hiukan paremmalla mielellä kuin viikon aiempina päivinä. Tiki siirtyi toimistolta vihdoin etätöihin, mikä auttoi arkea.

Myönsin itselleni tunteet, jotka hävettivät ja tuntuivat valtavan itsekkäiltä, kun minulla on oikeasti kaikki niin hyvin: Minua harmitti, että äitiyslomani on muuttunut ihanasta kahvittelusta ja lounastelusta selviytymiseksi. En voi käydä lounailla, en voi tavata ystäviä, en voi luuhata näyttelyissä tai käydä vauvojen lorutteluhetkissä.

Lisäksi harmitti interrailin peruuntuminen, se että rahaa ei tule enää juuri mistään, koska työt ovat pausella ja se, että mökistämme on nyt lattiat revitty irti, joten sinne ei voi mennä viettämään aikaa. (Tosin myöhemmin kävi ilmi, ettei sinne muutenkaan nyt oikein voisi mennä, kun Uusimaa suljettiin 27.3.)

Järkeilin kuitenkin, että voin nyt myöntää nämä tunteet itselleni, käsitellä ne ja sitten lopettaa voivottelun. Eli joo, voin vähän surra ja sitten päästä yli tästä arjen muuttumisesta, mutta oikesti itsekästä olisi se, että päättäisin vain pokkana jatkaa elämää kuin aiemminkin. Teoriassahan se olisi mahdollista, sillä monet ravintolat ja kahvilat olivat vielä auki.

Mutta kirkastin itselleni sen, että nyt ei ole kyse siitä, pelkäänkö minä omaa tai lasteni sairastumista (koska en oikeastaan pelkää), vaan siitä, kuoleeko joku muu ihminen siksi, että minä en piitannut näistä ohjeista. Ja järjellä kun ajattelee, niin jonkun kuolema vastaan minun menetetty lounastuokioni, se on aika selvä homma.

Tämä ajatus- ja tunnetyön tekeminen helpotti tosi paljon oloani. Aloin hyväksyä tilanteen: nyt kevät menee näin, ja voin yrittää nauttia pienistä hetkistä, joita elämä tarjoaa.

19.3. torstai

Kävimme Raisan kanssa "turvavälikävelyllä" Lammassaaressa. Menimme sen verran aikaisin, ettei siellä ollut juuri muita, mutta ne ketkä olivat, hymyilivät kivasti etäältä. Tuli sellainen olo, että tässä ollaan samassa veneessä.

Tosin silloin en ollut samassa veneessä, kun lapseni kysyi minulta: "Mikä tuo lintu on, joka on surullinen?" Ajattelin, että se on joku eksoottinen kaislikossa elävä otus, joten kysyin vastaan tulevalta lintubongarilta.

Hän vastasi: "Varis."