Koti-isyys on kuin (Tikin näkökulma kotona olemisesta)

Noniin, tässä tulee lupaamani Tikin oma postaus koti-isänä olemisesta. Annoin hänelle täysin vapaat kädet kertoa, millaista on ollut, olkaapa hyvä:

"Koti-isänä en ehdi tehdä juuri mitään. Lapsi vaatii huomiota eikä esimerkiksi lukeminen onnistu kuin vasta illalla. Ajatteluun jää kuitenkin paljon aikaa. Ehkä siksi olen kehittänyt joukon vertauksia, jotka kertovat, mitä koti-isyys tai vanhemmuus minulle ovat.

Koti-isyys on kuin armeija

Armeijavertaukseni ei johdu sotaintolusta tai halusta korostaa miehuutta asiassa, jonka usein naiset hoitavat. En myöskään tarkoita sitä vanhaa ajattelua, että naisten ei tarvitse käydä Suomessa armeijaa, koska he synnyttävät.

Armeija ja vanhemmuus ovat voimakkaita kokemuksia, jotka eroavat aiemmasta elämästä kuin veitsellä leikaten. Molemmat yhdistävät keskenään hyvin erilaisia ihmisiä, sillä äidiksi ja isäksi tulleille muodostuu yhteinen kokemuspohja. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että keskustelut vauvakerhoissa ja muissa keskittyvät hyvin voimakkaasti lapseen ja perheeseen, uniin, imetyksiin ja ruokailuihin.

Viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, että äitijutut muistuttavat paljon inttijuttuja tavaltaan, jolla niitä kerrotaan. Sankaritarinat unettomista jaksoista ovat kuukausien mittaisia - ja seuraavalla kertojalla vielä pidempiä. Ne muistuttavat inttijuttuja myös siinä mielessä, että tavat kertoa kokemuksista ovat aika yhdenmukaisia.

Koti-isyys on kuin uusi työpaikka

Kun olin ensimmäistä päivää kotona lapsen kanssa, lähdin muskariin, jossa Julia oli käynyt lapsen kanssa viime syksyn. Minulle tuli tuttu tunne, mutta en heti osannut sanoa, mikä se oli. Sitten oivalsin, että tämä tuntuu ensimmäiseltä päivältä uudessa työpaikassa. Kaikki tunsivat toisensa, kaikki tiesivät, miten toimitaan ja mihin mennään lounaalle muskarin jälkeen. Minä taas olin sekaisin, epäpätevä enkä muistanut kenekään nimiä.

Tämän lisäksi kollegat muistelevat edeltäjääni. Edeltäjäsi teki aina näin. Hän oli kyllä niin mukava ja pätevä.

Koti-isyys on todella harvinaista

Suomessa koti-isyys on todella harvinaista. Asumme Kallion kupeessa, ja oletin, että kyllä täällä, jos jossain, on koti-isiä. Näin ei kuitenkaan ole. Lähes kaikissa kerhoissa olen ollut ainoa mies. Tämä on ihan mielenkiintoista, mutta välillä tunnen, että edustan kerhoissa universiaalia pehmomiestä, joka uhraa kaiken lapsensa eteen.

Se ei pidä paikkaansa. Olenkin tietoisesti pyrkinyt korostamaan, että koti-isäkin voi olla kylmä ja kova ihminen.
 

Koti-isyys on kuin ihastumisen muuttuminen rakkaudeksi

Kun poika syntyi, oli se jotain ihmeellistä. Silti suhde oli vähän etäinen.

Ehkä suurinta rakkauteni oli, kun näytin kaverilleni oluen äärellä kuvaa lapsesta: eikö hän olekin söpö. Lähempänä lasta alkoi jo vähän ahdistaa. Entä jos se alkaa huutaa enkä saa sitä rauhoittumaan? Lapsen itku sai minut ihan konkreettisesti valuttamaan tuskan hikeä.

Kun äiti ottaa heti alkuun valtavan etumatkan oppimiskäyrällä, hoito alkaa kasaantua hänelle. Usein se tapahtuu pikku hiljaa, ilman, että se olisi kummankaan vanhemman vika.

Samaan aikaan tunsin kuitenkin valtavaa hellyyttä lasta kohtaan. Oikeastaan suhde muistutti teinipojan ihastumista luokan ihanimpaan tyttöön: Kaukaa oli kiva katsella, mutta kun joutui menemään juttelemaan, homma meni häseltämiseksi.

Nyt vietämme pojan kanssa koko ajan aikaa yhdessä. Joudun operoimaan hänen kanssaan myös hankalina hetkinä, mutta en enää pelkää itkumyrskyjä, sillä tiedän, että siitä selvitään."

Olipa eeppistä settiä Tikiltä. No mutta, jos tämä oli liian runollista ja joku kaipaa vielä vähän konkreettisempia kokemuksia, niin kysykää:

Mitä haluaisit tietää koti-isältä? Tai mitä haluaisit kertoa koti-isyydestä?

Lue myös:

Miltä paluu äikkäriltä on tuntunut?

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa