Lapselle kaman ostaminen on ihanaa

Ikävöin niitä aikoja, kun olin vielä tosi hyvä äiti. Se oli silloin, kun minulla ei ollut vielä lapsia mutta semmoinen teoriatason varmuus siitä, että "sitten minä kasvatan niistä erinomaisia ihmisyksilöitä".Ajattelin, että yksi minkä nyt ainakin hanskaan, on hyvä rahakasvatus. Olen itse tosi hyvä käsittelemään rahaa, minulle säästäväisyys ei ole mikään ongelma ja minulla on vahva itsehillintä kuluttamisen suhteen. Jos olen päättänyt, etten käytä rahaa, niin sitten en juuri käytä. (Minulla ei muuten ole minkäänlaista itsehillintää vaikka herkkujen syömisen suhteen. Jos kotona on suklaalevy, niin syön sen välittömästi. Syön myös foliokuoret. Ja sen kangaskassin, jossa suklaalevy on kannettu kotiin.) Kykenen kyllä olemaan ostamatta suklaalevyä, joten siksi meillä ei ole juuri ikinä kotona suklaata. Eli itsehillintäni on hyvin spesifisti suunnattua.Mutta! Lapset! Lapset!Juttu on niin, että minun on hirveän vaikea pitää sellaisia tarkkaan määrättyjä rajoja lapseen liittyvien asioiden kohdalla. Kun 4-vuotias pyytää jotain uutta legojuttua tai uutta autoa, minun on välillä tosi vaikea sanoa, että et saa. Ja nyt yritän analysoioda, miksi näin on.Lähdetään heti syvään päätyyn analyysiä. Ensinnäkin: Rakastan lastani enemmän kuin mitään. Tietenkin. Ja elämässä parasta on, kun hän tulee iloiseksi ja innostuu jostain asiasta. Vaikka kun hän sai kesällä lego-Batman-hahmon, niin oli aivan järjettömän suloista katsella, kun hän leikki tuon ukkelin kanssa päiväkausia aivan ekstaasissa. Hän nukkui Batmanin kanssa, kävi tämän kanssa poimimassa marjoja, pukeutui Batmaniksi (koska sai meidän mökkinaapureilta yllättäen myös Batman-naamiaisasun).Kun pystyn kymmenellä eurolla saamaan tämän innostuksen aikaiseksi, niin sitä on tosi vaikea kieltää häneltä. Ja itseltäni, koska kymppi ei ole minulle iso summa rahaa.Toinen syy on se, että kuluttaminen ei ole vain asioiden ostamista, vaan kommunikaatiota, yhteen kuulumista ja identiteetin rakentamista. Juttelin uskontotieteilijä Mikko Kurenlahden kanssa tulevaa kirjaani varten pitkään, ja Mikko puhui siitä, miten ihmiselle on hyvin perustavanlaatuista miettiä, miten hän selviytyy elämässä. Selviytymisellä hän ei tarkoita pelkkää hengissä pysymistä, vaan sitä, miten tulee hyväksytyksi johonkin joukkoon, miten on suhteessa muihin ihmisiin ja viestii muille, kuka on ja tulee ymmärretyksi.Okei, käytännön tasolla 4-vuotiaan elämässä tämä voi näkyä niin, että omistamalla vaikka Cars-hahmoja tai jonkun spesifin lego-hahmon, hän pystyy juttelemaan kavereidensa kanssa aiheesta ja pääsee tätä kautta ikään kuin jengiin mukaan. Hän saattaa tuntea joukkoon kuulumista ihan itsekseenkin leikkiessä, vaikka kesälomalla mökillä. Joskus lapseni haluaa lähettää parhaalle ystävälleen videotervehdyksiä, joissa esittelee pitkällisesti jotain leluaan. Ja sitten bestis lähettää samanlaisia takaisin. Se on suloista.Vanhempana minun tehtäväni olisi kyetä lukemaan lasta ja tilannetta: mitkä ovat niitä hetkiä, jolloin se lelun saaminen on oikeasti tärkeä juttu. Aina se ei nimittäin ole, ja kuten aikuisetkin, niin usein lapset haluavat uutta vain uutuuden vuoksi. Vanha kyllästyttää ja tekee mieli jo päästä leikkimään uudella lelulla. Ymmärrän täysin, mutta samalla en halua totuttaa siihen, että aina saisi uutta. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että planeettamme ei sellaista kestä. (Eikä meidän koti! Ei meille mahdu kilokaupalla kaikenlaista moskaa!)4-vuotiaan kohdalla emme vielä ole tehneet mitään säästöoperaatioita, niitä tehdään kyllä sitten myöhemmin. (Tosin meillä on kyllä ollut käytössä tarrasysteemi: kun on 10 tarraa rivissä, hän on saanut kirppikseltä auto-hahmon.)Ajattelen, että lapsi pitää nähdä ennen kaikkea ihmisenä, jonka mielipiteet ovat tärkeitä, jonka haluja ja pyyntöjä voi kuunnella. Itse esimerkiksi annan Alpun pukeutua niin kuin hän haluaa enkä määrittele hänen vaatteitaan. "Lapsi ei voi olla minun identiteettiprojektini jatke", sanoi arvoitettu senior researcher Erica Åberg. Olen samaa mieltä.Pitää kuitenkin luottaa myös siihen, että lapselle oman perheen kulttuuri on se normaali. Kuten podcastissani vieraileva Outi tosi hyvin sanoo:"Ihmiset olettavat poikani jääneen jostain paitsi, kun meillä ei osteta niin paljon tavaraa. Keskustelimme 14-vuotiaan kanssa ja hän totesi: 'Enhän minä tarvitse mitään. Olen saanut kaiken.' On siis hyvä muistaa, että laselle perheen tavat ja kulutustottumukset ovat se normaali."Ajattelen, että teen lapselle valtavan karhunpalveluksen, jos hän saa kaiken mitä mieli tekee. En tosin usko, että sellaisia perheitä nyt on edes kauheasti, joissa lapsi saisi kaiken haluamansa.Innostuin erityisesti Outin vinkistä, että lapsella olisi tietyt lelukokonaisuudet, joilla on helppo leikkiä ja sitten ei olisi kauheasti muuta. Meillä ei siis ole hirveästi leluja kotona, mutta ajateltiin Tikin kanssa tehdä vielä pienoinen inventaario ja jättää jäljelle: Legot (joilla leikitään aivan ehdottomasti eniten), autot, palapelit ja pehmolelut. Ja Didin nukkejenvaunut säästämme myös, koska hän kärryttelee niillä ympäri asuntoa kaiket päivät.Tämän lisäksi on vielä kirjat ja askartelukamat.Mutta hei, kuunnelkaa jakso, jossa puhumme lapsen rahakasvatuksesta. Lisäksi tein kauan toivotun jutun lapselle sijoittamisesta. Siinä on tosi paljon käytännön tietoa, jota en itse asiassa itsekään aiemmin tiennyt (kuten puhetta UCITS-merkinnästä rahastoissa).Hei tänään myös ig live kello 21. STAY TUNED!!!!