Lihavan tytön rooli on täyttä paskaa

Mä olen tietoisesti välttänyt täällä blogissa ulkonäköjutuista puhumista. Olen ajatellut, että niistä puhutaan maailmassa niin paljon, ettei se soppa kaipaa mun lusikkaani. Lisäksi olen vähän ajatellut, että mitä vähemmän siitä puhuu, sitä vähemmän aiheeseen tarvitsee kiinnittää huomiota. Mutta nyt, kun avasin aihetta tuossa meikkausjutussa, niin pakko kuitenkin vähän jatkaa.

Olen nimittäin tehnyt viimeisen vuoden aikana aika eeppisen oivalluksen itsestäni ja kehostani, ja se on tehnyt musta huomattavasti onnellisemman ihmisen. Oivallus kuuluu: Nykyään mulle on tärkeämpää se, miten mun kehoni toimii kuin miltä se näyttää.

Tämä on ihan sellaista kliseekirjan ykkösmateriaalia, jonka jokainen (toivottavasti) joskus oivaltaa, ja mulla siinä meni 29 vuotta. 

Tarina suhteestani kehoon on juuri sellainen tavallisen ankea: Olen lapsesta saakka pelännyt olevani se pulska tyttö. En koskaan ole ollut, en edes tanakka, mutta iso- ja pikkusiskoni ovat mua vähän sorjempia, joten mulle jäi sisarusparvesta käteen se "robustin tytön rooli". Koska kyllähän nyt jonkun sitä pitää esittää!

Etenkin teini-ikäisenä pää oli täynnä kaikkea sellaista uskomatonta rektaalin tuotosta, jota en toivo kenenkään päähän: Kokeilin kaverin kanssa olla kolmen päivän vesikuuria, leikittelin ainakin jollain tasolla siitä, millaista olisi sairastua anoreksiaan ja aina silloin tällöin keskitin syvän inhon lantiotani kohtaan, koska siinä oli mun mielestä just ruman verran liikaa tavaraa.

Jännä muuten, aina kun näistä kehonkuvajutuista puhuu, tulee sellainen käsitys, että mun koko elämä olisi ollut jotain syömisen ja liikunnan tarkkailua. Ei tietenkään ollut, olen aina ollut yleisesti aika onnellinen ja tyytyväinen, eikä nämä pienet laihdutusprojektit ole määrittäneet olemistani mitenkään kokonaisvaltaisesti. Tämä on vain yksi näkökulma elämään. 

Mutta. Ilman tuota paskaa mä olisin ollut vielä onnellisempi ja vapaampi.

Luonnollisesti kuvittelin myös olevani todella epäliikunnallinen. Mulla oli kyllä aina joku liikuntaharrastus (jazz-tanssi, hiphop, yleisurheilu, perus aerobic). Mutta koska koulussa oli sellaisia, jotka olivat todella taitavia vaikkapa telinevoimistelussa tai pallopeleissä, mulle ikään kuin jäi se "epäliikunnallisen tytön rooli" käteen. Koska kyllähän jonkun sitä piti esittää!

Vasta 22-vuotiaana, kun olin vaihdossa ja tutustuin kahteen venezuelalaiseen maratoonarimimmiin, mun "epäliikunnallisen tytön identiteetti" muuttui. Ne pyysivät mua lenkille, ja mä menin, ja se oli ihan helppoa ja kivaa, enkä alkanut horista niille, että "mulla on ihan huono kunto", vaan pidin suuni kiinni.  (Itse asiassa meidän koko ystävyys alkoi kunnolla vasta siitä hetkestä, kun ensimmäisellä lenkillä mä jotenkin kummallisesti tasaisella maalla pyllähdin kumoon ja vedin voltin siinä kadulla, ja sitten ne nauroivat mulle niin, etteivät saaneet happea ja mäkin nauroin kyyneleet silmissä. Sen jälkeen tiedettiin, että ollaan samalla levelillä.)

Vaihdosta kotiuduttuani ilmoittauduin ensimmäiselle puolimaratonille, ja siitä lähtein olen juossut niitä yhden tai pari vuodessa.

Sitten päästään tähän mun oivallukseeni. Ensinnäkin, raskaana oli aivan jumalaisen ihanaa olla: Mä söin sen verran kuin mieli teki, ja oikein toivoin alusta pitäen, että vatsakumpu lähtisi ulkonemaan, koska fiilistelin sitä raskautta niin kovin. Olinhan siunatussa tilassa!

Sitten, kun lapsonen syntyi, kiinnostukseni kroppaani kohtaan kääriytyi sen ympärille, että tokenen synnytyksestä niin, että jaksan nostella lasta ja että muistan syödä ja juoda tarpeeksi, että maitoa riittää. Ja minä tokenin ja maitoa riitti.

Siitä tuli aivan uskomattoman voimaantunut olo.  Mua ei toden teolla kiinnostanut yhtään, miltä se näyttää. Etäisesti tiesin, että ilmeisesti jossain vaiheessa raskausmaha katoaa, mutta en kyllä kauheasti seuraillut sitä. (Toki mua pöyristytti se, että synnytys vei mun kropasta kertaheitolla viisi kiloa pois.) Mua alkoi kiinnostaa vain se, miten se toimii.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi viime vuosi oli mun elämäni onnellisimpia. Mä herkuttelin juuri niin paljon kuin mieli teki (eikä loppujen lopuksi tehnyt edes mieli mitenkään määrättömästi), harrastin satunnaisesti liikuntaa ja järjestelmällisesti vaunulenkkejä kaupungilla (saatoin kävellä pari tuntia Kalliossa ihastellen elämää). Unohdin kaikki laihduttamisbisnekset ja sen, miltä lantio näyttää jossain mekossa. Ajattelin, että va fan! Minä olen synnyttänyt nainen, minä saan näyttää just tältä, minä olen tässä urotyön tehnyt ja puskenut tuommoisen mötikän tänne.

Kun olen puhunut tästä ystävieni kanssa, heillä on ollut samanlaisia oivalluksia. Siskoni Sofia sanoi, että sille iso juttu oli lauluharrastamisen aloittaminen. Laulamisessa on äärimmäisen tärkeää pitää vatsa rentona. Sitä ei siis saa laihistaa! (Lol, vanha kunnon "laihistaminen".) Jos vatsa on hirmu kireällä, ääni ei kulje hyvin. Sen harjoitteleminen ei muuten ole mikään helppo juttu, kun on vedellyt vatsaa sisään kunnon naisen elkein koko elämänsä. Mutta tämän jälkeen Sofiaa ei ole pienet pömppävatsat haitannut, sitä kiinnostaa, miltä ääni kuulostaa.

Samaa sanoi yksi mun toinen kaveri, joka aloitti muutama vuosi sitten tankotanssin. Sille on tullut siinä sivutuotteena ihan jumalainen vartalo (ne lihakset!), mutta se ei ole se pointti vaan se, jaksaako kroppa kannatella ylösalaisin tangolla. 

Tämä oivallus on hiipinyt mun päähäni ihan huomaamatta viimeisen vuoden aikana. Se on tehnyt liikkumisesta, syömisesta ja olemisesta paljon ihanampaa. Mä syön, jotta ei olisi nälkä (ja koska se on mahtavaa ja mä rakastan vanukkaita ja mokkapalajäätelöä), ja liikun, jotta mulla olisi hyvä olo ja että mä jaksan kontata tuon lapsen perässä.

Oikeastaan sillä, että minä olen "synnyttänyt nainen", ei ole enää tämän asian kanssa mitään tekemistä. Minä saan näyttää ihan muutenkin just tältä.

Nyt vain yritän pitää tästä oivalluksesta kiinni, koska se ei ole helppoa. Voi olla, että jossain vaiheessa taas joku inhottava kauneusihannevaatimuksen lonkero alkaa kuiskutella mun korvaani saatanallisia julmuuksiaan (tuo kielikuva meni jo vähän överiksi), mutta sitten pitää yrittää vain pitää tämä mielessä:

En roolita itseäni enää mihinkään "tukevan tytön" tai "epäliikunnallisen naisen" karsinaan. Ei mun tarvitse. Ei kenenkään tarvitse. Ihan riippumatta siitä, paljonko painaa tai kuinka usein harrastaa liikuntaa. Ei niitä rooleja oikeasti kenenkään ole pakko esittää. 

Onko teidän suhde omaan kehoon muuttunut aikuistumisen myötä? Miten ja miksi?

Lue myös:

Meikkaaminen ei ole mustavalkoista

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa