Lusitaan lapsen kanssa museoissa

Kuten olen monta kertaa jorinoinut, niin mielestäni ihmisen ei ole syytä elää vain viikonloppuja varten, vaan myös arki-iltoina on järjestettävä itselleen kaikenlaista huvitusta. Talvisin tämä huvitus on melko tarkoissa raameissa, koska puistoon ei voi juurikaan mennä ikiroudan takia ja kirjastoihin ei voi kokoontua, koska aina jostain tulee joku setä, joka alkaa äristä, jos 2-vuotiaalla on ollut ilon hetki elämässä. (Terveisiä vain sinne Vallilan kirjastoon setämiehelle, että ehkä ensi kerralla kannattaa mennä lukemaan lehteä johonkin muualle kuin lapsien leikkinurkkauksen viereen.)

Näin kodin ulkopuolella olevat vaihtoehdot ovat karsiutuneet kahteen: Mennään joko uimaan Mäkelänrinteeseen tai sitten johonkin taidenäyttelyyn. Jotta homma olisi inhimillistä, niin ensin käydään syömässä jossain. Tämä talvena Ympyrätalon Rosso ja Märskyn Uppopulla ovat tulleet tutuiksi. Mun lapsonen on niin kova viipottamaan ympäriinsä, etten jaksa viedä sitä useinkaan päiväkodin jälkeen minnekään ei-niin-lapsille suunnattuun paikkaan. Viikonloppuisin jaksan, kun mulla on energiaa katsoa sen perään.

Mä koen olevani tällä hetkellä urhoollinen kulttuurisoturi. Nimittäin käyn käytännössä aina katsomassa Kiasman, Emman, Hamin, Valokuvataiteen museon ja Ateneumin näyttelyt. Käyn, koska niissä mulle tulee inspiroitunut ja ihana olo, saan ajatuksia elämääni ja ylipäänsä on kiva tehdä jotain, joka ei ole ihan mun perus arkea.

Kulttuurisoturiksi koen itseni siksi, että tarmokkaasti roudaan tuota 2-vuotiasta mukanani. Mulla on nimittäin muutama kerta meinannut hermo pettää aika totaalisesti, kun on ollut vähän tilsuja. Taidehallin Egs-näyttelyssä Alppu villiintyi täysin ja juoksenteli ympäriinsä. Museovaksin silmät meinasivat pullahtaa ulos päästä. Mutta vielä pahempi oli Emman Meret Oppenheimin näyttely. Lapseen meni demoni. Se kikatteli, juoksenteli, kiljui riemusta ja heittelehti ympäri labyrinttinomaista tilaa, jossa taidetta oli esillä. Etenkin katosta riippuvat naruverhot olivat sellaiset, että niiden läpi oli vain mentävä uudestaan ja uudestaan tuulispäänä. 

Lapsi siis rakastaa museossa käymistä, mutta en usko että se johtuu niinkään hänen uskomattomasta kulttuurinnälästään, vaan siitä, että hän riemastuu siitä ahdingosta, johon minut onnistuu ajamaan, kun joudun jahtaamaan sitä ympäriinsä. Kaikesta päätellen ihmisen ei pitäisi käydä 2-vuotiaan kanssa näyttelyissä vaan vaikkapa odottaa siihen, että se olisi 3-vuotias ja vähän rauhallisempi (kuten ystävänsä Taimi on). 

Museoissa on vain semmonen ongelma, että juurikaan mihinkään ei saa koskea, koska muuten kaikki tuhoutuu täydellisesti. (Hahaha, kuulin, että Ateneumissa ei saa edes imettää keskellä huonetta, koska voi ruiskua nesteitä mittaamattoman arvokkaille taideteoksille. Tämä on siitä tietenkin harmillista, että vauvan imettäminen on loistava tapa saada itse katsoa sitä taidetta, kun lapsi kokee tyytyväisenä ruokakulttuurin elämyksiä.) Pienet lapset ja museot eivät oikein sovi yhteen.

Mutta mä laitan ne sopimaan, koska vaikka joka kerta rimpuilevaa lasta kaapatessani syliini ajattelen, että nyt en kyllä tule enää kiduttamaan itseäni tänne, niin jälkikäteen fiilis on kuitenkin mahtava. Näinpähän sentään Emmassa Oppenheimin pyörivän turkispyllyn, ja Taidehallissa Egsin hienot graffat. Vaikka en ehkä nähnyt kaikkea, enkä ehtinyt lukea kaikkia esittelytekstejä, niin kyllä mä silti sain sieluuni pienen kosketuksen taidetta.

Tunnen luonnollisesti suurta empatiaa muita näyttelyissä kävijöitä kohtaan, koska onhan se ikävää, kun tommonen riekkuva epeli häiritsee katselukokemusta, en todellakaan kiellä sitä. Mutta häiriköinnin uhallakin ajattelen, että näin lapsi ehkä pikkuhiljaa oppii siihen, että näyttelyissä käydään ja hampaita harjataan, ja sellainen on hyvää elämää.

Ja ai niin, kyllä näyttelyissä käymisestä on muutenkin iloa. Törmäsin esimerkiksi Taidehallin Egsin näyttelyssä suuresti ihailemaani kirjailija Riikka Pulkkiseen (!), joka kertoi lukevansa mun blogia (!!!!!). Tämä tieto korvasi kaikki vaksin (täysin ansaitut) huokailut ja mulkoilut, ja on lämmittänyt minua aina siitä lähtien. 

Eli taidetta kohti vain!

Lue myös:

Kun äiti näkee näyttelyssä vain rintoja 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN