Luukku 2: Panhuilu tunteiden tulkkina

Hyvän mielen absurdin joulukalenterin toinen luukku aukeaa!

Neljä vuotta sitten vietin uutta vuotta kruununhakalaisessa kommuunissani, ja meille kokoontui paljon ystäviä juhlimaan. Jostain käsittämättömästä syystä aamulla pikku kohmelossa päädyttiin kuuntelemaan tuntikausiksi panhuilucovereita erilaisista klassikoista.

Tai oikeastaan siinä ei ole mitään käsittämätöntä, sillä ovathan panhuiluversiot aivan fanttastisia! 

Kuunnelkaa vaikka tämä panhuilutulkinta biisistä My Heart Will Go On:

https://www.youtube.com/embed/HcO4e8tcPjc" width="420">

Myös tavallinen huilu kuulostaa aika hyvältä, jos sen tekee yhtä isolla tunteella kuin tämä kaveri:

Tästä aamusta lähtien mä olen pohdiskellut seuraavia kysymyksiä:

Miksei My Heart Will Go On -biisiä tehty alun perinkin panhuilulla?

Miten on mahdollista, että panhuilun ja saksofonin voi yhdistää? (Vastaus löytyy ihokarvat pystyyn nostattavasta Careless Whisper -panhuilucoverista.)

Miksi ihmiset sanovat kuuntelevansa musiikkia laidasta laitaan, kun ne eivät kuitenkaan kuuntele panhuilumusiikkia?(!)

Millainen ihminen tekee panhuilucovereita, jammailee puolikalju pitkä tukka hulmuten himassa syntikan äärellä ja ajattelee panhuilulurittelun soidessa tiukkojen rumpubiittien tahtiin, että nyt tulee helevetin hyvää kamaa?

Mutta kuunnelkaa tätä Game of Thrones -biisiä esitettynä huilujen sielujen sinffonialla. Kylmät väreet menee, mä sanon!

Ja nyt kun mentiin tähän GoT:iin, niin on luontaista mainita myös legendaarinen tämä aistikas melodikaversio tuosta upeasta kappaleesta.

Ja sitten on pakko vielä vähän eksyä panhuiluaiheesta ja muistuttaa vielä tämän Jurassic Park -teeman melodikaversiosta, koska mä en ole vielä kertaakaan elämässäni pystynyt katsomaan sitä ilman, että mun päivä olisi saman tien muuttunut paremmaksi:

1. luukku: fanttasia