Me 1980-luvun lopun lapset huolehdimme rahasta koko ajan

TalousHorina

31 Jan

Written By

arabianranta talvi.jpg

Olen kertonut aiemmin, että huolehdin rahasta aika paljon silloin, kun olin lapsi. Vaikkeivät vanhempani erityisesti edes koskaan valittaneet rahasta, niin tietynlainen tunne siitä, ettei rahaa ole ylimääräiseen, oli läsnä. Tämä taas on heijastunut aika paljon siihen, että olen aina hamstrannut rahaa tilille siinä pelossa, että "jotain pahaa tapahtuu jossain vaiheessa".

Kun päätin nauhoittaa yhden podcast-jakson aiheena lapsuuden vaikutus omaan rahasuhteeseen, kävi ilmi, etten todellakaan ole yksin tämän rahasuhteeni kanssa. Kysyin ihmisiltä 1) minkälaisen varallisuustason kodista olet ja 2) miten rahasta puhuttiin. Sain noin 150 vastausta, enimmäkseen 1990-luvulla lapsuutensa eläneiltä naisilta.

Oli jännä huomata, että myös niillä ihmisillä, joilla oli ollut ihan ok taloudellinen turva lapsuudenkodissa, ei ollut sen parempi suhde rahaan. Moni kolmekymppinen on kokenut tuon 1990-luvun laman ilmapiirin niin painostavana, että edelleen takaraivossa elää pelko siitä, että koska vain voi jäädä työttömäksi ja rahattomaksi, ikäviä asioita tapahtuu eikä kannata luottaa liikaa systeemiin. Eikä tätä pelkoa ole auttanut se, että kun 2010-luvulla aloimme valmistua opinnoista ja mennä töihin, iski uusi taantuma, jolloin päähämme iskostettiin: Ole kiitollinen, jos saat työn. Luultavasti et saa. Monille epävarmuus työelämässä on ollut ihan arkea, paljon arkisempaa kuin vaikka edeltäville sukupolville.

arabianranta talvi2.jpg

arabianranta talvi3.jpg

Juuri näin minäkin ajattelen. Vaikka elän hyvinvointivaltiossa, ja maksan mielelläni veroja ja tiedän teoriatasolla, että turvaverkko ottaa kiinni ikävässä tilanteessa, niin en kuitenkaan luota siihen. Pelkään, että jos menettisin työni ja jäisin vaille tuloja, minun pitäisi luopua kaikesta ennen kuin voisin saada taloudellsita turvaa. Okei, olen yrittäjä ja maksan ihan ok YEL-maksua (mutten kuulu yrittäjien työttämyyskassaan), joten itse asiassa en saisi tällä hekellä ansiosidonnaista päivärahaa, jos työt loppuisivat. Sairauspäivärahaa ja vanhempainpäivärahaa kyllä saisin (ja jälkimmäistä tulen myös saamaan melko piankin).

En myöskään oikein luota siihen, että saan tarpeeksi eläkettä sitten, kun sen aika on. Tämä on yksi syy, miksi tuntuu että koko ajan pitää varautua tulevaisuuteen.

arabianranta talvi4.jpg

arabianranta talvi5.jpg

Puhuin myös erään ystäväni kanssa taloudellisesta itseluottamuksesta. Hän selitti, että kotona oli kyllä aina kaikki tarvittava, mutta duunarivanhemmat elivät vahvasti hetkessä: he eivät uskoneet "parempaan" tai "rikkaampaan" tulevaisuuteen vaan ajattelivat, että tällä mennään, mikä on saavutettu, pienellä epävarmuudella. Nyt ystäväni on keskimääräistä parempituloisempi, mutta hänellä on suuria ongelmia esimerkiksi ottaa isoa asuntolainaa, jonka pankki kyllä hänelle auliisti myöntäisi, sillä sisimmässä jäytää pelko siitä, että mitä jos kaikki tuhoutuu ja enhän minä nyt voi ostaa mitään näin kallista.

Myös minä ajattelin ennen näin, mutta olen vähän saanut taloudellista itsevarmuutta kerättyä. Olen ottanut sijoituksissani jonkun verran riskiä, uskaltauduin yrittäjäksi ja säästän rahaa oikeastaan ennemminkin hyvänpäivän varalle kuin siksi, että jotain pahaa sattuisi. (Hyvällä päivällä tarkoitan sitä, että voisin ehkä joskus vaikka kouluttautua uuteen ammattiin.)

Mitä tämä sitten on onnistunut? Heh heh, kirjoittamalla yhden kokonaisen kirjan ja tekemällä yhden podcastsarjan rahasta. Suosittelen kaikille!

Ei vaan, ennemminkin olen nyt viimeisen kahden vuoden aikana puhunut rahasta niin paljon erilaisten ihmisten kanssa, sekä ihan perus tavisten että asiantuntijoiden, että siitä on tullut hyvin arkinen asia. Rahasta on poistunut paljon arvo- ja tunnelatausta ja nykyään raha on minulle enimmäkseen vain rahaa ja sen tuomia käytäntöjä, ei epämääräistä pelkoa tai ahdistusta. Totta kai rahan puute voi jatkossakin hankaloittaa elämääni, mutta tuntuu, että ihan jo se, etten yhdistä köyhyyteen enää häpeää tai ajattele ettei siitä voisi puhua, auttaa jo paljon. Uskon, että jos joutuisin rahavaikeuksiin tällä kokemuksella, osaisin ja kehtaisin pyytää apua aivan eri tavalla kuin vaikka viisi tai kymmenen vuotta sitten.

arabianranta talvi6.jpg

arabianranta talvi7.jpg

Niin että taas tulen tähän mun vanhaan mantraani: Rahasta kannattaa opetella puhumaan ääneen, se helpottaa oikeasti. Ja se on tosi kiinnostavaa! Olen jopa alkanut puhua raha-asioista vanhempieni kanssa, mikä on avannut ja selittänyt omia lapsuuden kokemuksia aivan uudella tavalla.

Mutta tämä ei ollut vielä tässä! Suosittelen nimittäin sekä kuuntelemaan podcast-jakson että lukemaan tuon Ylelle kirjoittamani artikkelin, johon haastattelin Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Minna Autiota (siinä on kyllä yksi nero ihminen, suosittelen perehtymään Aution juttuihin).

Kuuntele: