Me kolme

"Olisi kiva olla tämä lauantai ihan kaksisteen", sanon Tikille. "Siis tarkoitat kolmisteen", se aina jaksaa korjata. Poika täytti perjantaina kymmenen viikkoa. Silti mä edelleen unohdan laskea sen ikään kuin ihmiseksi meidän joukkoon, mutta pikkuhiljaa sitä oppii.

Muuten tuon pikkuinen on integroitunut meidän perheyksikköön täydellisesti. Sillä on samanlainen tyyli (tai ainakin se fiilistelee nykyään tätä kuumailmapallomobilea yhtä paljon kuin minäkin), se harrastaa samoja juttuja (koen aina syvää bondausta, kun pöräytellään menemään vuorotellen, melkeen kuin kommunikoitaisiin!), se nauraa meidän vitseille (tai ainakin harjoittelee nauramista) ja toisaalta, silläkin alkaa olla omia juttuja, kuten uusi bestis, eli se neuvolan antama keltainen hymynaama. Mun tai Tikin hymyily-yritykset eivät ole mitään verrattuna hymynaaman aiheuttamaan reaktioon pojassa. Kutsutaan muuten sitä palluraa valtioksi, koska valtio on halunnut tarjota tämän ystävän kaikille uusille kansalaisilleen.

Bebbellä on ollut jo tovin sellainen unirytmi, että se sammahtaa yöunille ysin aikaan. Näin ollen myös mulla ja Tikillä on taas kahdenkeskeistä aikaa, joka käytetään aina hyödyllisesti. Kuten vaikka eilen katsottiin Netflixistä House of Cardsin nelostuokkari loppuun.

Musta tuntuu edelleen taianomaisen kivalta, että meitä on tosiaan kolme. Tänään kun käveltiin kaupungille lounaalle ja takaisin kotiin, aurinko paistoi, lokit huusivat ja meri tuoksui, tunsin oloni aivan järjettömän onnelliseksi meidän kolmen jengistä.