Mies selittää minulle asiansa

Tarjosin yhtenä aamuna Mirjalle ja Raisalle aamupalan, jotta he voisivat kommentoida tällä hetkellä tekeillä olevan tietokirjani sisällysluetteloa. (Tällä taktiikalla syntyi myös Kaikki rahasta -kirja.) Istuimme Cafelitossa ja selitin heille ajatuksiani siitä, miten talous ja kuluttaminen muuttuu seuraavien vuosien aikana.Huomasin, että viereisessä pöydässä yksin istuva noin 50-vuotias mies alkoi katsella meitä kiinnostuneena. Olin puhumassa verotuksen muuttumisesta, kun sieltä tulikin tuttu repliikki:"Anteeksi, minun on ihan pakko keskeyttää teidät."Ja niin hän keskeytti."Nimittäin olen ajatellut tätä asiaa, ja kyllä se on niin, että Suomi on mukana globalisaatiossa. Hyvä se on täällä rajojen sisällä esittää hyvisvaltiota, mutta kyllä tänne tuodaan Kiinasta ja muista halvan työvoiman maista kaikenlaista. Ja sitten on veroparatiisisijoitukset..."Alkoi noin kymmenen minuuttia kestävä monologi, kun tämä tuntematon mies päätti kertoa näkemyksensä meille. Aloin vähän tuskastua, kun tiesin, että Didi ei jaksa iänkaiken hengailla kahvilassa, ja Raisalla ja Mirjallakin olisi muuta tekemistä: en voisi pitää heitä ikuisesti konsultoimassa tietokirjaani.Mutta mies vain jatkoi ja jatkoi. Raisa ja Mirja alkoivat hämillään keskustella omiaan, ja minä kohteliaana ja kilttinä naisena asetuin tuttuun rooliin, johon aina näissä tilanteissa asetun. Kuuntelijaksi. "Aivan." "Niinpä." "Aivan joo." Tässä esityksessä minun tehtäväni oli kuunnella hänen pohdintojaan ja ajatuksiaan asiasta.Nämä näkökulmat eivät tarjonneet minulle mitään uutta, ja vaikka olisivat tarjonneetkin, niin kyse ei ollut siitä. Vaan siitä, että tämä asetelma on niin tuttu: Minua vanhempi mies tulee kertomaan, miten asiat ovat. Kyse ei ole keskustelusta vaan saarnasta. Mies ei kysy minun mielipidettäni, ei pidä edes niin lyhyttä taukoa että saisin sanoa jotain johonkin väliin. Mies odottaa, että minä olen hänen pikku-yleisönsä, ja että minä ihaillen kuuntelen hänen horinansa. Koska siihen hän on tottunut. Mies puhuu, nainen kuuntelee.Tällaisissa tilanteissa minulle iskee levoton turhautuneisuus. Koska tämä loppuu? Miten pääsen eroon tuosta horisijasta kohteliaasti niin, että pääsen taas käyttämään omaa aikaani siihen, mihin minä itse haluan sitä käyttää?Lopulta käänsin katseeni takaisin Mirjaan ja Raisaan ja sanoin mahdollisimman ystävällisesti: "No me tästä jatketaankin." Mies hörppäsi kahvinsa loppuun ja poistui paikalta selvästi ärsyyntyneenä. (Ei esimerkiksi tervehtinyt lähtiessään, niin kuin olisin ehkä itse vastaavassa tilanteessa tehnyt.)Tiedän kyllä, että nyt joku ärsyyntyy tästä minun purkauksestani: Että tämmöinen maa tämä Suomi on, kun vähän yrittää tuntemattomille jutella kahvilassa (sillä lailla ihanan habermasilaiseen meininkiin), niin heti vedetään herne nenään ja hiekat tiedätte kyllä minne.Tilanne olisi kuitenkin ollut aivan eri, jos tämä mies olisi kysynyt minulta yhdenkin kysymyksen. Mitä mieltä minä olen, miten näen tulevaisuuden, olenko ajatellut samoin asiasta x tai y, mitä tahansa. Mutta kun ei. Olen niin tottunut tähän. Ratikassa joku ukko alkaa jorista minulle, jonkun yleisötilaisuuden jälkeen joku mies tulee lausumaan viimeisen sanan.Tätä on mansplaining parhaimmillaan eli pahimmillaan. Miehet selittävät minulle asioita. (Kuten Rebecca Solnitin osuva esseekokoelma on otsikoitu.)Tämä tuli mieleeni, kun katsoin Yle Areenasta Yksittäistapaus-lyhytelokuvasarjan. Epätasa-arvo näkyy hyvin pienissä ja hyvin arkisissa jutuissa. Arkisissa kohtaamisissa, asenteissa ja ajatuksissa. Kenelle annetaan puheenvuoro, kenet otetaan tosissaan, kuka saa olla tilanteessa auktoriteetti, kenet altistetaan kuuntelijan rooliin. Suosittelen suuresti katsomaan, joskin siitä tulee melko raivostunut olo: jokainen tilanne on niin helposti tunnistettavissa.Lähdettyämme kahvilasta juttelimme vielä tapahtuneesta Mirjan ja Raisan kanssa. Olimme kaikki nähneet tilanteen samalla tavalla. Mutta tajusimme myös, että tähän on tullut muutos. Oman sukupolvemme miehet eivät enää splainaa tällä lailla asioita naisille. On alkanut dialogin aikakausi: Kolme–nelikymppiset miehet kysyvät myös keskustelukumppanin mielipidettä, oli tämä mies tai nainen. Uskon, että tästä hyötyvät kaikki, sillä usein keskustelussa molemmat voivat saada uuden näkökulman ajatuksiinsa.Se on hienoa ja tarpeellista, ja uskon, että juuri tällaisten pienten juttujen avulla isotkin valtarakenteet muuttuvat tasa-arvoisemmiksi.Lue myös:Miesansaan astuminen pelottaaKiltti tyttö kantaa vastuun pahasta pojasta