Miesansaan astuminen pelottaa

Hesarissa on vietetty yksinäisyysviikkoa, ja olen lukenut suurella kiinnostuksella lasten, nuorten, sinkkujen ja vanhuuden yksinäisyydestä. Tänään lehdessä puhuttiin niin sanotusta miesansasta. Kyse on ruotsalaisesta termista mansfälla, johon kulttuurissamme parisuhteessa ja perheessä elävät miehet tipahtavat helposti: Ihminen ei jaksa pitää perheen ja työn lisäksi enää muita sosiaalisia kontkateja, jolloin ystävät häviävät pikkuhiljaa. Sitten jos tulee ero, ihminen jää yhtäkkiä täysin yksin. 

Kyse ei tietenkään ole vain miehiä koskevasta tilanteesta, juuri aiemmin viikolla Hesari kertoi viisikymppisestä naisesta, joka oli niin ikään pudonnut pitkien parisuhteiden aikana ystäväpiireistä ja nyt sinkkuna eli melko yksinäistä elämää. 

Tunnistan kuitenkin tuon, että tämän tyyppinen yksinäisyys on yleisempää miesten keskuudessa kuin naisten. Homma alkaa jo vauva- ja taaperovuodesta. Minulla oli paljon enemmän seuraa vanhempainvapaalla kuin Tikillä. Tilanne heijastuu edelleen: Minun on suht helppo koska vain soittaa jollekin kaverille ja pyytää häntä lähtemään lasten kanssa puistoon. Tikillä on kyllä muutama tällainen lapsen kanssa puistossa hengaus -kaveri, mutta sen verran vähemmän kuin minulla, että jos yksi tai toinen ei pääse lähtemään spontaanisiti, niin sitten Tiki on yksin. Tämä taas vaikuttaa minun arkeeni siten, että saan paljon vähemmän kotona vietettyä satunnaista omaa aikaa, koska Tikin ei tee mieli lähteä Alpun kanssa ulos samalla tavalla kuin minun. Molemmat häviävät.

Tätä kirjoittaessani istuskelen ruokapöydän ääressä yksin ja kuuntelen Nationalia. Olo on aika raukea, joskin tätä se ei ole ollut koko viikonlopun. Tiki on nimittäin ystäväporukkansa kanssa Joensuussa viettämässä pikkujouluja. Teemana on ollut maailmanloppu, ja olen seurannut tapahtumien kulkua pikkujoulujen järjestäjän Insta Storystä  – on ollut vähän kateellinen fiilis, koska niillä on näyttänyt olevan niin törkeän hauskaa siellä.

Viimeksi Tiki oli samalla porukalla marraskuun alussa viikonlopun Oulussa harrastamassa kulttuuria. Arvostan sitä, että tuo yliopistosta lähtöisin oleva kaveriporukka järjestää itselleen kaikenlaista hauskuutta ja tapaa toisiaan. Ja samaan aikaan se on ikävä kyllä minulta pois, sillä tämä on kuukauden sisään jo toinen viikonloppu, kun olen kahdestaan 2-vuotiaan uhmaikäisen kiukkupetterin kanssa. 

Perjantaiaamuna, kun olin tapaamassa Alpun kanssa siskoani Sofiaa ja hänen tytärtään puistossa (teen nelipäiväistä viikkoa, niin perjantait on meillä vapaina), mulle tuli sellainen olo, etten selviä tästä viikonlopusta kaksin lapsen kanssa. Alpun pukeminen talvivaatteisiin oli ollut niin hankala ja aikaa vievä prosessi, että kun näin Sofian puistossa, purskahdin itkuun ja sanoin, että nyt en enää jaksa. Sofia halasi mua pitkään ja puhui lohdullisesti. Ja vielä parempaa: laittoi eilen illalla viestiä, jossa kysyi, voisiko Sofia ja Sampo ottaa Alpun mukaan uimahalliin, kun olivat menossa nyt tänä aamuna. 

Ja niinpä minä olen nyt saanut olla koko aamun tässä rauhassa ja juoda ensin kahvia ja sitten glögiä. Olo on taivaallinen. 

Tämän tuokiokuvan pointti on selittää, että vaikka kuinka minua välillä ärsyttäisi, että Tiki lähtee rientoihinsa ystäviensä kanssa, niin kyllä sen vain pitää lähteä. Lapsen saamisen jälkeen pitää olla aikaa ylläpitää myös vanhoja ihmissuhteita. On molemmille tosi haitallista, jos lapsen myötä kummankin täytyy hautautua kotiin, jolloin ystävyydet hiipuvat. Siitä olisi haittaa ihan jo nykyhetkessä, sillä ystävät ovat iso elämässä voimavara, saati sitten tilanteessa, jossa me joskus eroaisimme.

On myös minun asiani pyytää apua itselleni tällaisina hetkinä. Ylipäänsä tämän perheen pyörittämisen ei tarvitsisi olla niin vahvasti vain kahden aikuisen harteilla. Se voisi jakautua laajemminkin. Sofia valitti, että minulla on vain niin vahva pärjäämisen tarve ja sellainen "en pyydä apua ennen kuin luuhistun maahan" -asenne, että ihmiset eivät tajua tarjoitua. Ja jännästi melkein aina kun pyydän, saan sitä apua. Jotenkin silti vain hävettää pyytää jotakuta hengailemaan Alpun kanssa vähän aikaa, koska itse olen lapseni hankkinut, niin täytyy kantaa seuraukset. 

Tällainen ydinperheajattelu, että perheen kesken on ilman muita aikuisia pärjättävä, vaikuttaa ihan joka suuntaan - huonolla tavalla. Se voi johtaa esimerkiksi tuollaiseen miesansaan, jossa mies ei sitten enää jaksa raskaan perhearjen lisäksi enää viritellä sosiaalisia suhteita. Kyllä ystävyyden ylläpitäminenkin on välillä vaivalloista, kuten vähän aikaa sitten paasasin. 

Tuntuu myös siltä, että nykykulttuurissa on naisia rohkaistaan enemmän pitämään sosiaalisia suhteita yllä. Välillä se on iso taakkakin, että perheen nainen kokee velvollisuudekseen olla yhteyksissä myös miehen sukuun, järjestää pariskuntailtoja ja hoitaa lapsitreffejä myös puolisolleen. Minä en ole yksinkertaisesti yhtään lähtenyt tällaiseen (joskaan sitä ei ole erityisesti minulta myöskään vaadittu). Tiki hoitakoon omien sukulaistensa lahjat sun muut ja järjestäköön itselleen seuraa Alpun kanssa ja ilman. Minun tehtäväni on vain mahdollistaa tämä eikä seistä tiellä esimerkiksi kieltämällä häneltä ystävien tapaamista.

Olen itse vastavuoroisesti menossa ensi viikonloppuna Hankoon ystävieni kanssa, joten kyllä nämä meidän omat viikonloput tasaantuvat. Tällaisten viikonloppujen aikana on mielestäni todella tärkeää olla uhriutumatta ja lähettämättä toiselle esimerkiksi videokuvaa lattialla riehuvasta lapsesta – ellei kyse ole sitten huumorista. Mun on tämän viikonlopun aikana monta kertaa tehnyt mieli kertoa Tikille, miten rankkaa on, kun lapsi haluaakin vielä hampaiden harjauksen jälkeen syödä sängyssä yhden leivän, mutta olen joka kerta onnistunut välttämään kiusauksen. Ja joka kerta ollut todella tyytyväinen itseeni, sillä kolmen minuutin jälkeen ei ole enää ärsyttänyt niin paljon, vaikka lapsi mutustaakin rieskaa vielä unenpöpperössä.

Näin ei todellakaan ole aina, vaan olen laittanut whatsapissa semmosta katkeruuden settiä menemään, ettei toiselle jää oikein mahdollisuutta nauttia hyvillä mielin omasta ajastaan. Mikä taas helposti johtaa siihen, ettei sitten lähde seuraavalla kerralla, kun kutsutaan vaan jää velvollisuudentuntoisesti perheen luo. Toki pitää olla tasapaino: jos toinen ei ihan oikeasti jaksa, niin sitten ei jaksa ja silloin pitää joustaa. Mutta noin lähtökohtaisesti ajattelen, että lapsiperheiden vanhempien yksinäisyyttä voi ehkäistä niin, kannustaa toista lähtemään ja pitää itse vähän mölyt mahassa. 

Uskon, että ensi viikonloppuna en itse saa yhtäkään uhriutumisviestiä, vaan sellaisia kuvia, joissa Alppunen naureskelee milloin milläkin joulutorilla. 

Nyt jatkan glögin juomista ja Last Christmasin kuuntelemista. En vain saa kummastakaan tarpeekseni!

Tuntuuko, että saat viettää tarpeeksi aikaa ystävien seurassa?

Lue myös:

Yksinäisyys on viheliäs mulkku

Roolien vaihto parantaa parisuhdetta

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN