Mikä vanhoissa leffoissa mättää ja miten niitä pitäisi katsoa?
Kaupallinen yhteistyö: Finnkino Maxim
Olen viime aikoina pyöritellyt paljon sellaista ajatusta, että #metoo vanhensi kertaheitolla valtavan määrän populaarikulttuurin tuotteita. Musiikkia, tv-sarjoja ja etenkin elokuvia. Sen jälkeen kun on kerran alkanut tarkkailla elokuvissa esiintyvää sovinismia ja rasismia, näistä silmälaseista ei oikein enää pääse eroon, vaikka kuinka yrittäisi ”vain nauttia elokuvan maailmasta”. Tästä on toki puhuttu jo pitkään, mutta nyt kun rakenteellisesta epätasa-arvosta on puhuttu julkisuudessa niin paljon, tietyt kulttuurintuotteet näyttäytyvät entistä räikeämpinä.
Kävin ystäväni Erkan kanssa uuden Maximin klubitorstaissa katsomassa Blues Brothersin. Se on vuonna 1980 valmistunut elokuva, joka kertoo kahdesta miehestä, jotka pyrkivät kokoamaan vanhan bändinsä takaisin yhteen ja keräämään esiintymisellään rahaa sulku-uhan alla olevaan orpokotiin. Leffassa on upeita musikaalikohauksia, joissa tuon ajan kuumimmat rhytm and blues- ja soultähdet aina Ray Charlesista Aretha Frankliniin ja Cab Callowaysta James Browniin soittavat, laulavat ja tanssivat.
Leffa on syystä klassikko: siinä on osuvaa huumoria, hauskaa tohelointia ja mieletön soundtrack. Mutta se on myös aikansa tuote. Sitä katsoessa en voi olla miettimättä, että kaksi valkoihoista miestä tässä omivat mustien musiikin itselleen. Enkä sitä, että elokuva tarjoaa naiselle vain muutaman roolin: pakkomielteisesti exäänsä suhtautuvan umpihullun (tyylikäs Carrie Fisher) ja miehelleen nalkuttavan naisen (upea Aretha Franklin).
Juteltiin Erkan kanssa aiheesta tovi. Erkka sanoi, että vaikkei sitä voi puolustella, että kaksi valkoihoista miestä omivat leffassa blues-musiikin, niin aikaan nähden homma on tehty melko huomaavaisesti: Isot tummaihoiset bluesnimet ovat näkyvästi mukana, ja päähenkilöt saavat blues-herätyksensä juurikin käytyään kirkossa mustien messussa.
Blues Brothers on vain yksi tuhansista esimerkeistä. Kun katsoo mitä tahansa Hollywood-leffaa, rakenteellista sovinismia ja rasismia löytyy yllin kyllin – tosin ihan nykypäivänäkin. Mutta mitä mieltä olette, millä silmällä näitä vanhoja elokuvia kuuluu katsoa? Paljonko se häiritsee, ja voiko siitä syntyä hyvää keskustelua?
Kun tovi sitten Pekka ja pätkä neekereinä -elokuvan näyttämisestä nousi kohu, moni toivoi, että jos elokuva näytetään, sitä kontekstoitaisiin jollain lailla: kerrottaisiin, minkälaisessa Suomessa elokuva on kuvattu ja miksei tällaista voitaisi tehdä nykypäivänä. Olisikin ihan kiinnostavaa, jos tällaisten elokuvien kohdalla käytäisiin keskustelua siitä, mikä niissä saattaa olla ongelmallista, mikä on muuttunut ja minkä pitäisi muuttua.
En kuitenkaan ole sitä mieltä, etteikö tällaisia elokuvia kuuluisi ja kannattaisi näyttää. Harva vaatiikaan mitään taiteen sensuroimista. Totta puhuakseni on vallan erinomaista, että Maximissa on nyt näitä klubitorstaita, joissa pääsee näkemään sellaisia leffoja, joita ei näe muuten juuri missään: Nämä elokuvat eivät ole suoratoistopalvelussa eikä niitä näytetä televisiossa. Näin ollen Maximin kaltaisella art house -teatterilla on ehdottomasti paikkansa helsinkiläisessä elokuvateatteriskenessä.
Keskustelu ei kuitenkaan ole koskaan pahasta, ja mulla ei oikeastaan ole edes mitään valmiita vastauksia tähän. Mitä mieltä te olette?
Miten katsotte vanhoja elokuvia, joissa toistetaan ongelmallista arvomaailmaa?Entä Tuleeko teille mieleen esimerkkejä ihanista elokuvista, joista yhtäkkiä olettekin huomanneet jotain rakenteellisesti epäilyttävää? Kuvassa: Ystäväni (ja juuri hyvän esikoisromaaninsa julkaissut) Erkka Mykkänen ja olut. Maximin ohjelmistosta kannattaa bongailla kiinnostavia leffoja.
Lue myös:
Maxim avataan uudestaan, tässä kolme syytä miksi se tämä on kulttuurin voitto
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN