Nautin heistä
Olen viime aikoina ollut omituisen hyvällä tuulella. Lapset ovat olleet aivan ihania. Tämä kuulostaa hassulta, mutta olen oikein nauttimalla nauttinut heistä. Tiedättekö sillä lailla päättänyt nauttia heistä.
Homma lähti jotenkin käyntiin siitä, kun luin hiihtoloman alussa Hesarista Merja Mähkän jutun, jossa hän kertoo, miten vihaiseksi hän tunsi itsensä pitkän aikaa sen jälkeen, kun hänen toinen kakosistaan kuoli. Olen jutellut tästä Merjan kanssa jonkun verran ystävyytemme aikana, mutta Merjan tekstin lukeminen tunkeutui erityisen paljon ihon alle.
Minä kyllä tiedän, että ihmisten lapset voivat kuolla. Oman siskoni kuolemasta on 13 vuotta, ja hänen kuolemansa muutti pysyvästi ajatukseni siitä, että "hyville ihmisille käy hyviä asioita" tai että "lopulta kaikki on hyvin". Ei välttämättä ole.
Mutta en minä missään nimessä ole silti sitä mieltä, että tarvittaisiin ystävän lapsen tai oman siskon kuolema, jotta voisi ymmärtää olla kiitollinen elämästä ja siitä, mitä on saanut. Nimittäin tämän tyyppisen kiitollisuuden parina tulee pelko menettämisestä, enkä suoranaisesti yritä ruokkia pelkoa itsessäni tarkoituksella. Niinpä en oikeastaan puhu tämän enempää kuolemasta, vaan elämästä.
Olen tässä viimeisen parin viikon ajan pysähtynyt välillä katselemaan ja vain ihailemaan lapsia. Kun he pelleilevät kahdestaan suihkussa. Kun he juoksentelevat, kirkuvat ja kikattelevat ympäri asuntoa puolialastomina. Kun he rakentavat meidän sohvatyynyistä majan tai ottavat projektikseen levittää jokaisen legopalikan ympäri olohuonetta. Hirveän usein minua naurattaa heidän toilailunsa. Välillä tietenkin ärsyttää, mutta enimmäkseen naurattaa.
Alpulla on kato kato kato äiti tätä -ikävaihe meneillään. Välillä tietenkin ryydyttää katsella sadatta kertaa, miten hän hyppää "taitavasti" sohvan selkänojalta sohvalle tai esittelee ylpeänä viidettäsadatta kertaa jotain legoukkelia. En minä nyt mikään Jeesus Kristus ole. (Tai siis käsi sydämellä, olisiko Jeesuskaan oikeasti jaksanut katsella uudestaan ja uudestaan Darth Vader -legoukkelia? Hänkin oli sentään puoliksi ihminen.)
Mutta välillä tulee mieleen, että onpa kivaa olla tämä tyyppi, kenelle hän haluaa näitä juttuja näyttää. Ja että onpa siistiä, että juuri minulle hän haluaa selittää tohkeissaan intohimostaan. Vaikka loputon spekuloiminen siitä, miksi Anakin Skywalker kääntyi ensin pahuuden puolelle ja sitten takaisin hyvyyden puolelle, tuntuu väilllä... no, loputtomalta. Ja sitten samalla kuitenkin tiedän vallan mainiosti, että mikään tässä ei ole loputonta. Että äsken hän oli neljä, nyt hän on jo viisi ja jo tosi paljon isompi poika kuin koskaan aiemmin.
Didin ihanuutta on pakko oikein imeä itseensä. 1–2-vuotias ihminen on niin suloinen, että aika ajoin siitä pakahtuu.
On huumaavaa kuunnella, kun hän yhdistelee erilaisia sanoja ja tulee ymmärretyksi. (Kun minun ja Tikin keskustelu siitä, oliko Tapiolan kuoron esittämä biisi Greta Thunbergin puheesta ilmastonmuutospornoa vai ei, kääntyi vähän liian kovaääniseksi, Didi kertoi topakasti: "Äiti, isi, ei huuda. Ei huuda. Ei.")
Didillä on yleensä joku touhukas projekti meneillään. Hän haluaa hiuksiinsa ponnin (ponnarin). Hän asettaa jonkun esineen (nukke, kivi, kananmunan pahvikenno) vaaleanpunaisiin lastenrattaisiin ja kruisailee ympäri asuntoa. Hän siirtää syöttötuolin keittiön tason viereen, kapuaa tasolle ja panee ranttaliksi. Hän on niin touhukas ja neuvokas.
(Ja tapaturma-altis. Perjantaina meillä oli olohuoneessa nuhapäivän vuoksi "eväsretki", eli levittelimme sohvatyynyt lattialle ja söimme niiden päällä. Sitten Didi otti lautasensa käteen ja kompastui johonkin leluun. Keskisormeen tuli aika iso viilto hajonneesta posliinista, mutta terveyskeskuksessa sanoivat, että pitää vain odottaa, että paranee.)
Tietenkin tähän onnelliseen olotilaani vaikuttaa moni asia.
Työt eivät stressaa takaraivossa, kun sain kirjan ensimmäisen version editorille (joskin se palautuu pian sieltä takaisin). Didin uhma on vasta alussa, ei vielä täydellä teholla käynnissä. Olen juuri tällä hetkellä oudolla tavalla hyväksynyt sen, että elämä on nyt tällaista pientä, ettei pääse mihinkään tai voi tehdä mitään (voi olla että jo huomenna taas en ole hyväksynyt mitään tästä).
Aurinko on useammin esillä kuin piilossa ja horisontissa siintää jo kesä huvilalla. Sitä mikään korona ei voi minulta kieltää. (Ellei Uusimaa mene säppiin, tuskin menee.)
Silloin kun oma olo on hyvä ja rauhallinen, lapsista pystyy nauttimaan. Silloin kun muut asiat ahdistavat, lasten sekoilutkin ahdistavat. Juuri nyt ne eivät ärsytä. Sitä paitsi ei haittaa, että pian luultavasti olen taas aivan hiilenä jostain niiden kolttosista. Ärsyyntyminen ja kiukku ovat ihan yhtä tärkeitä tunteita kuin ilo ja huvittuneisuuskin, en arvota niitä sen huonommiksi.
Kuitenkin juuri nyt keskityn nauttimaan heistä. En niinkään heidän vuoksi, vaan ihan itseni takia. Koska tällaisesta meiningistä voi nauttia nyt, myöhemmin sitten jostain muusta.