Olet se, kenen kanssa vietät aikaasi
Paul Austerin 4321-kirjassa (Tammi 2017) tuli vastaan kohta, jota jäin makustelemaan. (Tuo on muutenkin älyttömän hyvä kirja, se on herättänyt monia ajatuksia, joista aion täälläkin horista lisää!)
"Ferguson oli huomannut itsestään sen erikoisen piirteen, että oli kuin hänestä olisi ollut olemassa useampia versioita, ettei hän ollut vain yksi ihminen vaan kokoelma ristiriitaisia ihmisiä ja että hän oli eri ihmisten seurassa erilainen. Noahin kaltaisen suorasukaisen ekstrovertin kanssa hän muuttui hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi. Ann Brodskyn kaltaisen ujon, pidättyväisen ihmisen seurassa hän tunsi itsensä kovaääniseksi ja päällekäyväksi, puhui aina liikaa peittääkseen Annin pitkien hiljaisuuksien aiheuttaman kiusaantuneen tunnelman. Huumorintajuttomat ihmiset saivat hänet yleensä herkeämään vitsiniekaksi. Nokkelat pellet saivat hänet tuntemaan itsensä tylsäksi ja hitaaksi."
Juuri näin minäkin ajattelen. Olen oma itseni, mutta kuitenkin aika erilainen eri seurassa. Ennen kaikkea mä tunnen itseni erilaiseksi eri seurassa. Kirjakerholaisystävieni kanssa riehaannun vitsailemaan ja pidän itseäni hauskana, lapsuudenystäväni Katarinan kanssa päädyn herkästi tuliseen feministiseen ränttiin ja ajattelen olevani oikeamielinen pohdiskelija. Superhiljaisten ihmisten kanssa isken loputtomasti tarinaa ja vitsiniekkojen kanssa olen ihan tyytyväisesti yleisöpuolella, nauramassa hauskoille kaskuille, koska ei ole vitsejä ilman naurajia!
Erilaiset ihmiset saavat mut tuntemaan itseni joko hauskaksi ja älykkääksi tai kömpelöksi idiootiksi.
Se ihana puoli aikuisuudessa on, että nykyään voi aika lailla valita, keiden kanssa liikkuu. Peruskoulussa pahinta oli se, kun joutui päivästä toiseen olemaan sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa tunsin itseni täystolloksi, ujoksi ja kykenemättömäksi heittää vapautunutta läppää. (Eli kommentoimaan jotain seksijuttuja härskiin ja asiantuntevaan sävyyn tai lesoilemaan ryyppykokemuksillani.) Mulla oli seiskaluokalla esimerkiksi yksi kaveri, joka otti mut aina mukaansa tupakkapaikalle sellaisen typerän hännystelijän roolissa, jonka rinnalla hän pystyi loistamaan ja olemaan se hauska. Mä vain jotenkin menin sen mukaan, koska ajattelin, että tässä pitää tähdätä sosiaalisen hierarkian huipulle, hinnalla millä hyvänsä. Myöhemmin tajusin, että kivojen tyyppien seurassa vaikutan itsekin kivalta toisin kuin tämän tytön kanssa, jonka hauskuus perustui sille, että se disautteli mua. (Ja lopulta yhdeksännellä luokalla sitten pääsinkin tupakkapaikan tyyppien suosioon, winning at life.)
Sen sijaan nykyään voin olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukevat mun olemistani, saavat mut tuntemaan itseni mukavaksi tyypiksi. Sillä ei ole niin väliä, tunnenko itseni puheliaaksi vai hiljaiseksi, kunhan tunnen itseni kotoisaksi sellaisena kuin olen. Totta kai edelleen välillä tunnen itseni urpoksi, mutta se ei ole enää sellainen kaiken kattava tunne, vaan piipahtaa päässä vain hetken.
Tuo Austerin teksti herätti mut ajattelemaan myös sitä, etten ole ehkä tarpeeksi miettinyt, millaiseksi ihmiset tuntevat itsensä minun seurassani. Kun paasaan, annanko tarpeeksi tilaa muille? Kun olen hiljainen, pakotanko jonkun horisemaan itsensä uuvuksiin? (Esimerkiksi ystäväni Erkka sanoi kerran, että hän yrittää läpitunkevalla katseellaan saamaan mun loputtoman puhetulvan pysähtymään. Itse taas koen sen läpitunkevan katseen yhdistettynä vielä läpitunkevampaan hiljaisuuteen uhkana, joka täytyy poistaa puhumalla. Nämä on näitä!) Toisaalta mä ajattelen, että yhtä lailla mun ystäväni ovat aikuisia ihmisiä. Hekin voivat päättää, kenen kanssa haluavat viettää aikaansa. Mutta kyllä asiaan silti kannattaa kiinnittää huomiota, check yourself!
Viime vuosi toi tähän hommaan ihan uuden kierroksen. Tajusin nimittäin näin jälkikäteen, että sitä, millaisena äitinä koin itseni, määritti vahvasti se, millaisten ihmisten kanssa hengasin. Tilanne oli niin uusi ja mun äitiyden itseluottamus vasta kehittymässä, että tarvitsin siihen tukea.
Joidenkin äitien kanssa aloin vaistomaisesti selitellä ja vähän niin kuin pyydellä anteeksi tekemisiäni. "Yleensä pyrin syöttämään Alpulle ainakin päivän toisen lämpimän ruuan niin, ettei se ole purkkiruokaa." "Kyllä sillä on hanskat yleensä." Usein näin kävi silloin, kun joku julisti vahvoja mielipiteitä kasvatuksesta tai kun joku alkoi penäämään jotain vaativaan äänensävyyn.
Enimmäkseen kuitenkin olin sellaisten äitien kanssa, joille ei tarvinnut disclaimata yhtään mitään. Mää nyt olen vähän tällainen suurpiirteinen mujer, joka unohtaa välillä vaipan ja välillä ruuan, ja sitten siitä selvitään. Määhän olen oikeastaan aika mukava ja rento tyyppi, mun lapsihan selvästi viihtyy mun seurassa. Kun vietti päivänsä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ei pienelläkään sivulauseella tai mikroilmeellä tuominnut mun tekojani ja piti mun toimintatapoja ihan yhtä hyvänä kuin omiaan, aloin uskoa, että mä totta tosiaan olen hyvä äiti.
Nojoo, en tietenkään sysää omakuvani muodostamista vain muiden ihmisten harteille, se olisi ehkä vähän liiallista. Pohjimmiltaan olen itse itsestäni vastuussa. Ajatukseni on kuitenkin se, että sillä on oikeasti väliä, hengaako sellaisen tyypin kanssa, joka painaa alas, vai sellaisen kanssa, joka kannattelee.
Millaisia rooleja teillä on eri ystävien tai kaveriporukoiden seurassa?
Kuvat: Veljeni Oton seurassa mä saan sekä nauraa että olla se hauska mujer. Hän ei ole myöskään tuominnut mun äitiyttäni. Yllättävä kyllä.
Lue myös:
Se mitä näet, muuttuu kauniiksi
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA