Omahyväisyyden hyrskähdyksiä Seurasaaressa
Kaikkein kivoimmat päivät elämässä koostuvat seuraavista aineksista: ystävistä, Alpusta, useasta kahvista ja pullasta ja melko päämäärättömästä käyskentelystä. Näin vanhoilla päivillä (eli kun olen jo kolkkent) olen myös huomannut yhden uuden tekijän tähän lisää: Luonnossa olemisesta.
Ystäväni ja Alpun kummit Maria ja Lauri ovat todellisia eräihmisiä. Vuodesta toiseen he käyvät vaeltelemassa milloin missäkin Alpeilla ja luonnonpuistoissa. Mä olen etäältä fiilistellyt tätä, mutta ajatellut, etten ehkä jaksaisi käyttää koko lomaa jossain vuorenrinteellä taivaltamiseen.
Nyt alkaa kuitenkin mielipiteet pikkuhiljaa muuttua. Aina kun jaksaa lähteä ulkoilemaan jonnekin, jossa jalkojen alla ei ole asfalttia tai katukivetystä, tulee kyllä mielettömän onnelliseksi. Jos vielä sattuu kuulemaan jonkun pulun ääntä ja näkee mielellään myös meren, niin sitähän saavuttaa jonkinlaisen sielullisen ylemmyyden.
Olen muuten joskus lukenut jostain tutkimuksesta, että jos merta tai metsää näkee 15 minuuttia päivässä, tulee onnellisemmaksi. Mä en ikävä kyllä muista lähdettä, joten voi olla että tämä "tutkimus" on tehty mun omassa päässäni.
Vietettiin lokakuun puolivälissä sunnuntai Seurasaaressa. Se oli täydellistä, ja voin suositella kaikille Helsinkiin koskaan saapuville seuraavanlaista toimintaa, saapuipa tänne kesällä tai talvella: Retki kannattaa aloittaa Café Regatasta, joka on auki vuoden ympäri. Siellä kannattaa ottaa kahvin lisäksi sekä lohileipä että korvapuusti. Sitä aina miettii piheyksissään, että ottaa vain jommankumman, mutta täällä kannattaa antautua nautinnoille ja ottaa molemmat.
Tämän jälkeen voi käpystää hitaasti Seurasaaeen. Reitti kulkee merenrantaa pitkin ja menee metsän läpi. Itse saaressa voi kävellä ristiinrastiin, ihastella vanhoja rakennuksia ja istuskella laiturilla. Kun on tarpeeksi kävellyt, voi mennä Ravintola Seurasaaren terassille ja antautua vaikkapa oluelle! Ai että.
Näyttääkö ja kuulostaako jo liian mairealta? No, sitä se on ja paljon enemmän. Näissä hommissa on myös semmonen omituinen juttu (en tiedä onko se hyvä vai huono), mutta kun vie oman lapsosen luonnon keskelle möyrimään mullassa ja kokemaan juurevaa elämää, tulee uskomattomat hyvä vanhempi -fiilikset. Ei voi olla ajattelematta, että tässä sitä vain tarjotaan omalle pienelle ukkelille sitä parasta mahdollista lapsuutta. En tarkoita edes pelkästään sitä, että oman lapsen riemua on hauska seurata, vaan laskelmoidumpaa, syvempää omahyväisyyttä: Kun nyt lapseni oppii olemaan luonnossa, hänestä tulee hyvä ja tasapainoinen ihminen, ja minä, juurikin minä se tässä mahdollistan tämän upean kehityskaaren.
(Näitä tällaisia "kauaskantoisia" ajatuksia tietynlaisen lapsuuden tarjoamisesta ei todellakaan ajatella tiistiaaamun pimeydessä, kun yritetään raivokkaasti tunkea sitä kenkää sinne rimpuilevaan jalkaan. Mitä hyötyä siitä olisi?)
Oman lapsen lapsuuden tilaa on mukava ajatella juurikin silloin, kun itse onnistuu jossain.
Tälliasta omahyväistä settiä tänään! M m mmm!
Oikein maireaa päivää kaikille!
Kuvat: Näistä hienoimmat (kuten tuon ylimmän) otti Lauri Hovi
Lue myös:
Lapsen kanssa Falkullanin eläintarhassa