Onko pakko katsoa surullisia elokuvia?

Mulla on ongelma. Mä en enää jaksa katsoa elokuvia, joista tulee paha mieli. Tai edes sellaisia, joissa piilee riski siihen, että niistä jää surullinen olo. Tai oikeastaan mä en ole lähiaikoina halunnut katsoa mitään, mikä kertoo hirveistä ihmiskohtaloista tai edes sellaisia, missä on ankea tunnelma.

Ajatuskin jonkun Lila 4-everin tai Elämäni ilman minua -elokuvan näkemisestä tuntuu tällä hetkellä kammottavalta.

Ensinnäkin, elämä tuntuu (etenkin nyt syksyllä) muutenkin jo tarpeeksi raskaalta ilman, että joku heittää sammiollisen surua mun naamalleni elokuvan muodossa. Toiseksi, nykyään mä tiedostan paljon paremmin kuin nuorena, että vaikka elokuva olisi kuinka fiktiota, niin on hyvin todennäköistä, että juuri sellaisia kamalia asioita tapahtuu maailmassa joka päivä. Ja elokuva vain muistuttaa siitä. Kolmanneksi, mä en ole ollut viimeiseen vuoteen halukas katsomaan mitään "vaikeaa" tai sellaista, joka "laittaisi ajattelemaan". Mua laiskottaa henkisesti. Mä haluan vain jotain hyvänmielen huttua, pelkkää Gilmoren tyttöä tai sitten jotain sen verran "aivotonta", ettei siitä jää palaa kurkkuun (tyyliin Bondit tai Sorjonen). Mä haluan, että mulle jää leffasta tai sarjasta kevyt ja mukava olo.

Enkä ole ainoa. Juteltiin viime viikonloppuna pitkään sitä, onko ihminen "velvoitettu" katsomaan elokuvia, joista tulee paha mieli. Tai lukemaan kirjoja, joista tulee hirveä olo.

Ja no, tultiin kyllä siihen lopputulokseen, että periaatteessa on.

Tai no, ei tietenkään velvoitettu. Ei kulttuuria tarvitse sillä lailla suorittaa kuin vaikka uutisia. Mutta kyllä sitä aikamoiseen umpioon itsensä ajaa, jos ruudulla pyörii pelkästään Sinkkuelämää vuodesta toiseen.

Juuri ne elokuvat, joissa tapahtuu jotain tunteita nostattavaa, ovat yleensä myös niitä, jotka laittavat aivoihin uutta inputtia. En sano, että olisi välttämätöntä katsoa mitään pohjamutia kaivelevaa kuvausta isänsä jatkuvasti raiskaamasta teinitytöstä, mutta perus-Hollywood-tuuba jää harvoin pyörimään mieleen päiviksi. Siitä ei saa uusia ideoita tai anna kiinnostavia tapoja katsoa maailmaa. Aivot tuulettuvat, kun niihin tulee jotain uutta ajateltavaa minän ja minun arjen (ja vauvan) lisäksi.

Lisäksi juuri fiktiota katsomalla ja lukemalla ihminen oppii empatiaa. Tällaisiakin ihmiskohtaloita on, näinkin ihmiset elävät ja tuntevat. Elokuvat saavat mut ymmärtämään ihmisten tekoja ja niiden motiiveja paremmin. Hemmetti sentään, Clint Eastwoodin Hiljaiset sillat -elokuva muutti mun käsityksen pettämisestä (nykyään pidän sitä tietyissä tapauksissa hyväksyttynä, mutta tästä joskus myöhemmin).

Ja kuuluvathan tietyt elokuvat yleissivistykseenkin. Sitä menettäisi niin paljon intertekstuaalisia viittauksia (ja parodian kohteita), jos alkaisi pysytellä vain hömpässä.

Mutta toisaalta, kuten sanoin, kulttuuria ei tarvitse suorittaa. Siksi olen ajatellut, että voi olla kausi, jolloin katson vain hyvänmielen horinaa (ja tietty kauHHua). Just nyt mä en jaksa mitään sen suurempia ajatuksia herättävää. Etenkin nyt, kun vavvelo tekee hampaita ja päivisin ramasoo, keskittyminen ei pysy kasassa. Siksi haluan vain hyvää mieltä ja pumpuliin käpertymistä.

Tulee vielä aika, jolloin Lars von Trier tai Susanne Bier palaavat meikkiksen ohjelmistoon. Mutta tänä vuonna mun taas hukuttaa huttuun, kiitosta vain!

Mitä mieltä olette: pitääkö ihmisen katsoa välillä elokuvia, joista jää kamala olo?

Kuva: Lilja 4-ever (2002) / Filmikamari

Lue myös:

Tietämättömyys lisää tuskaa - miksi uutisia on pakko seurata?