Palmusunnuntai, metatasolla

Askarreltiin paskarreltiin lasten kanssa virpoja eilen. Tai siis homma meni niin, että mä pyysin alakerran naapurit meille, juotiin kahvia ja askarreltiin.

Tai itse asiassa alakerran M joi kyllä teetä, hän ei juo kahvia (hänellä on muita avuja puolellaan, joten olemme tästä erimielisyydestä huolimatta edelleen ystäviä).

Mun raskaus alkaa olla jo pitkällä, eli aivot alkaa olla mössöä, kun Tikin kaikki vitsit naurattavat niin paljon.

Nyt hän mm kertoi, että “tuo Keisarin morsian -tee pitäisi kyllä nimetä uudestaan, se voisi olla Malmin nainen”.

Nauroin myös yhdelle toiselle Tikin vitsille, joka oli oikeastaan sellainen tilanne, joka meinasi eskaloitua riidaksi mutta jonka Tiki viime hetkellä korjasi.

Nimittäin Raisan lastenvaunut varastettiin tässä yhtenä päivänä.

“Eikä, Raisan lastenvaunut varastettiin!” huusin Tikille, kun luin Raisan viestin.

“Ootko ihan varma, mitä jos joku on vain siirtänyt niitä ja Raisa ei ole vain huomannut?” Tiki kyseenalaisti heti Raisan kokemuksen. Tästä luonnollisesti olin jo kiihdyttämässä kierroksia.

“Ei kai Raisa nyt niin typerä ole, että hän ei itse olisi ajatellut tota. Kyllä ihminen tietää, koska hänen lastenvaunut on varastettu ja koska ei!!!!” tiuskin Tikille.

Onneksi puolisoni sentään ymmärsi setämäisen typeryytensä ja korjasi tilanteen sanomalla:

“Seuraavaksi haluaisin tietää, mitä Raisan lastenvaunuilla oli päällään silloin, kun ne varastettiin.”

Takaisin eiliseen vitsantekohetkeen. Oikeasti homma meni niin, että Alppu ja hänen kaverinsa viihtyivät noin 2 minuuttia askartelujen parissa ja ryntäsivät leikkimään legoilla. Didi jaksoi vähän pidempään, koska hän sai leikata saksilla kaikkea paitsi pöytäliinaa.

Siinä askaroidessa alakerran naapuri kertoi, että hänelle on jäänyt peruskoulusta sellainen loputon tarve näyttää muille, miten hienosti hän on piirtänyt / askarrellut / maalannut jonkun tekeleen. Että edelleen jotenkin sellainen kilpailuhenki puskee esiin, ja tekee mieli saada kehuja ja ihailua muilta.

Mä ymmärrän tämän hyvin. Joku siinä on, että janoaa muiden ihailua juuri tällaisissa triviaaleissa asioissa. Toisaalta mun taidot ovat edelleen aivan siinä ala-asteen loppuluokkien tasolla, koska niitä ei sen jälkeen ole koskaan millään lailla harjoitettu, joten olen aika lailla siirtynyt moodiin nimeltä Aina voi luovuttaa. Jos en voi voittaa, en edes yritä.

Tai siis toki askartelin nyt muutamia oksia, mutta mikään osa musta ei ajatellut, että nämä olisivat millään lailla esteettisiä. Täyttä moskaa ovat!

No, yksi asia millä pääsimme kyllä keulimaan naapurin kanssa oli meidän pyhyytemme. Olemme siis molemmat pyhiä ihmisiä: Joka vuosi alakerran naapuri purkaa vapun tienoilla sulat ja kunnossa olevat koristeet virvoista ja laittaa ne talteen. Sitten niillä askaroidaan seuraavana vuotena. Silkkipaperit menevät roskiin, mutta sulat – ne ovat ikuisiaaaaaaaa. Kuten Cheek laulaa (miltei).

Välillä mietin, että olenko vanhemmuudessani ajautunut takaisin teini-ikäisyyden kyynisyyteeni ja elän elämää sillä lailla metatasolla.

Teinivuosina minulla oli tapana tarkastella itseäni ikään kuin ulkopuolisena, laskelmoivasti ja vähän ironisesti. No niin, mennään tuonne rantabileisiin ja juodaan siellä kiljua, koska sitä tämän ikäisten ihmisten kuuluu tehdä. Muuten kaduttaa myöhemmin, ettei saanut tietyssä elämänvaiheessa tiettyjä avainkokemuksia ja jos niitä ei saa, niitä alkaa haikailla myöhemmin ja sitten mä olen pian joku 30-vuotias liian pieniin peräpeilin paljastaviin Miss Sixtyihin pukeutuva kiljun latkija, kun en suorittanut elämää oikealla tavalla silloin, kun oli sen aika.

Tein monia asioita, koska ajattelin, että monia asioita kuuluu tehdä tietyn ikäisenä. (Joskus jopa päätin, että alan polttaa vakituisesti tupakkaa, koska se voisi kuulua niin ikään nuoruuteen. Onneksi Suomessa alle 18-vuotiaan on hankala ostaa tupakkaa, joten siitä ei koskaan tullut mitään. Nykyään kiitän Suomen lainsäätäjiä tästä miltei päivittäin, kun katson aamuisin valvoneita ryppyisiä silmiäni. Kasvojen iho voisi olla tästä vielä huomattavasti kovemmassa kunnossa, jos olisin toteuttanut tupakoinninaloittamissuunnitelmani.)

Jossain vaiheessa (ehkä lukiossa?) tajusin, että ei elämää voi elää niin että katselee itseään vähän ulkopuolelta kuin pelaisi jotain hahmoa, että “nyt tää menis tonne ja tekis tota” ja yritin päästä sellaisesta suorittamisen ja itseni asettamisesta kaiken ulko- ja yläpuolelle eroon. Päätin, että pitää elää sellaista elämää kuin haluaa eikä sellaista kuin kuuluu.

No niin, nyt takaisin tähän vanhemmuuden metatasoon. En niinkään perus arjessa ajattele mitään tätä ja tätä kuuluu tehdä -hommia, mutta nämä juhlapyhät.

“Nyt askarrellaan virpoja, ja tärkeintä on saada valokuva, jotta lapset muistavat myöhemmin, että äiti askarteli virpoja meidän kanssa.”

“Nyt leivotaan pipareita, ja muistetaan ottaa siitä valokuva!”

“Juhannuksena se kukkaseppele päähän niin kuin olis jo! Klik klik klik!”

Mutta toisaalta, mitä muutakaan tällaiset perinteet ovat kuin pientä performanssia itselleen ja lapsilleen? Ja siis, kaiken kukkuraksi meillä oli tosi hauskaa askaroidessamme (alakerran naapurin ja Tikin kanssa – siis aikuisten kesken).

Ehkä raja menee siinä, että sen verran voin pakottaa ja kiristää, että saan lapsista sen yhden ok-valokuvan, mutta sitten jos ne eivät halua enempää uppotua tähän minulle tärkeään perinteeseen, niin soronoo, ei tartte, menkää legojenne pariin.

Alppu on ryhtynyt pelaamaan Pokemon Go:ta. Pitkään pystyimme tätä vastustamaan, mutta nyt se meidät saavutti. Välillä on aivan uskomattoman tylsää kuunnella, mikä hahmo kehittyy miksi hahmoksi, kuten Pikachu Raichuksi, ja mikä elementti on minkäkin hahmon heikkous ja mikä vahvuus. Välillä mietin, että mitä jos hän laittaisi tämän kaiken energian johonkin “hyödylliseen” tyyliin opettelisi maiden liput. Mutta sitten taas mietin, että oh well, luultavasti se olisi aivan yhtä tylsää kuunneltavaa lopulta. No, tärkeintä on, että suhtautuu johonkin asiaan intohimoisesti (aiemmin Autot, sitten Star Wars, nyt nämä pokemonit), yritän tukea lasta tässä. Esimerkiksi pitämällä silmät auki ja olemalla nukahtamatta, kun hän jorisee niistä loputtomasti.

Toki ovat myös hyvin pieniä vielä. Minä taisin mennä virpomaan ensimmäisen kerran vasta kouluikäisenä. Tämän tarinan kerron aina, ja kerron nytkin, koska se oli selvästi minun isäni “sitten voimme muistella tätä myöhemmin” -metatason vanhemmuussuorittamista:

Kakskerrassa, jossa lapsuuteni asuin, asui myös kunnioitettu kenraali Adolf Ehrnrooth. Siis hän, joka astui linnan juhlissa aina ensimmäisenä sisään kättelemään. Sodassa menestynyt mies!

(Tähän väliin sanottava: Adolf on tosi kiva nimi. Harmi että eräs toinen Adolf on pilannut sen – ei oikein voi antaa lapselle.)

Yhtenä palmusunnuntaina isä vei meidät Adolf Ehrnrooth luo virpomaan. Ja mehän menimme! Muistan kyllä ikuisesti, kun hän katsoi meitä lempeästi ovella lorutellesamme, otti virvat käteen ja toivotti hymyillen: “Jumalan siunausta.”

(Ei tullut kinderiä niiltä tiluksilta, mutta hyväksyin tämän silloin, ja hyväksyn edelleen.)

Muuten hioin virpomisen ahneuksissani miltei teolliselle tehokkuuden tasolle. Mietin ystävien kanssa reitit, valmistimme virpoja kunnon massatuotantona ja laajensimme reviiriä Kakskerrasta (joka on todellista haja-asutusaluetta) Hirvensaloon, jossa talot ovat vieri vieressä. Ei mennyt enää siirtymiseen aikaa!

No niin, eipä tässä muuta kuin mukavaa viikkoa ystävät! Se on minulla alle viikko laskettuun aikaan!