Peukalo pystyyn
Mä luin joskus miljoona vuotta sitten ohjeen, että lasta voi kehua paitsi sanoin, niin hänelle voi näyttää myös elein, että nyt meni hyvin.
”Vaikkapa näyttämällä peukkua.”
Tämä nauratti mua. Peukalon näyttäminen on jotenkin niin… öö ysäriä? Kasaria?
(Okei, oikeasti peukalon näyttämistä harjoitettiin jo muinaisessa roomassa, kun gladiaattoritaisteluissa keisari näytti peukullaan, listitäänkö häviäjä vai saako elää.)
Kerroin peukun näyttämisestä Tikille. Jotenkin alettiin vitsillä näyttää Alpulle peukkua, kun se vaikka söi kivasti, toi mulle lehden tai sanoi jotain mukavaa. Ja sitten alettiin näyttää peukkua toisillemmekin. Pitkään se oli huumoria.
Mutta kuten vitseillä on tapana, ne alkavat betonoitua arkeen ja käyttöön niin, että tapa säilyy, mutta huumori tipahtaa pois.
Nyt meillä on jo vuosia näytetty peukaloa, vailla ironiaa.
Sillä lailla jämäkästi: peukku ylös, pieni ranneliike ja sitten selkeä pysähdys. Kämmen jää jykevästi paikalleen, peukku sojottaa ilman.
Mä tykkään tästä tavasta. Ihan oikeasti tulee hyvä mieli, kun lapset tai Tiki näyttää mulle peukkua. Tulee olo, että saa kannustusta arkeen.
Että hyvä sinä, hienosti menee!
Lue myös:
