Pienet omahyväisyyden hyrskäykset
Yhtenä perjantaiaamuna tunsin itseni valtavan onnelliseksi ja onnistuneeksi ihmiseksi: Olin muistanut ottaa päiväkodista Alpun sadevaatteet, ja nyt olimme vauvan ja Alpun kanssa matkalla puistoon pienessä tihkusateessa, sadevermeet päällä. Eikä kello ollut edes kymmentä!Olen aina harrastanut sitä, että jos onnistun jossain pienessä jutussa, esimerkiksi ehdin juuri optimisti bussiin tai saan vietyä sanomalehdet paperinkeräykseen, fiilistelen vielä tovin jälkikäteenkin sitä, miten uskomattoman etevä minä olen. Mutta nyt, kun minusta on tullut jonkun äiti, on tämä omahyväisyyden hyrskähtely muuttunut ihan sellaiseksi myrskähtelyksi.Ja vielä kun niitä lapsia on kaksi ja tilanteet ovat välillä entistä haastavampia, niin aina selvitessäni kunnialla (kunnia = en muutu Loch Nessin hirviöksi) jostain siirtymästä, ulkona syödystä lounaasta, lapsen houkuttelusta leikkipuistosta kotiin tai vauvan niskashaibulasta samalla, kun 3-vuotias "haluaa auttaa", tulen suorastaan kaikkivoipalle tuulelle. Minä pystyin!Kai tämä on sitä vanhemmuuden voimaantumista.
Jonkun korvaan tämä saattaa kuulostaa uhriutumiselta tai voivottelulta, muttei todellakaan ole sitä, sillä viimeiset kuukaudet kahden lapsen kanssa ovat olleet samanlaista opettelua kuin ensimmäiset kuukaudet yhden lapsen kanssa. Ja kun oppii uutta tai asiat alkavat sujua, oli kyse sitten lapsen hoitamisesta tai trumpetin soittamisesta, sitä tulee iloiselle tuulelle. Elämä opettaa pikkuhiljaa, ja se on ihanan tuntuista.Kyselin ihmisiltä instassa, mitä pieniä (tai suuria) onnistumisia he ovat viime aikoina kokeneet. Listalla oli suloisia ja tuttuja juttuja:Ihminen on toden teolla onnistunut, kun hän muistaa antaa lapselle D-vitamiinin monta päivää putkeen, jaksaa leikkiä tunnin (!) lapsen kanssa lattialla ilman että katsoo somea, opettaa lapsensa taputtamaan, saa innostettua lapsensa käymään potalla tai lukemaan kirjoja.On täysi syy tuntea omahyväisyyttä, kun saa pidettyä töissä erinomaisen presen, käy uusissa töissä ilman huijarisyndroomaa, jaksaa jynssätä ne keittiön kaapit tai soittaa isoäidille.Onnistumisen hyrskäys soittelee sielussa myös silloin, kun on saanut ostettua lapsille ehjät kengät kouluun, kun on ottanut 10-kuisen lapsen yliopistoluennoille menestyksekkäästi mukaan, saa mentyä nukkumaan ennen kymmentä tai tekee kaappien antimista herkkuruoan.Tai silloin, kun on juuri muutama tunti sitten synnyttänyt lapsen (!!!), kuten yksi kommentoi.Ihminen onnistuu vaikka missä koko ajan. Ja sitä kannattaa juhlia, ainakin omassa mielessään.
Olen oikein alkanut narkata tällaisia onnistumisen tunteita. Vellon niissä silloin ja jälkikäteen, illalla ajattelen: Voi että minä olin taas kiva äiti lapsilleni, kun järjestin niille (ja samalla itselleni) niin kivan päivän, käytiin puistossa, Alppu söi lounaan, vauva ehti olla tarpeeksi lattialla niin että se sai taas harjoiteltua kääntyilemistä, suoranainen sarja onnistumisia.Nämä ovat periaatteessa tavallisia arkisia juttuja, mutta toisaalta nämä ovat juuri nyt minun elämääni, ja niistä on kivaa iloita.Kaikenlaisia epäonnistumisia aina riittää, ja vaikka kuinka yritän painaa vanhemmuuden syyllisyyden tunteet alas, niin ajoittain niitä kuitenkin tulee milloin mistäkin, ihan tyhmistäkin jutuista. Sellaisista, joita ystävilleni sattuessa sanoisin, että älä välitä, noin käy kaikille.
Tuona perjantaina kävelin puistoon oikein omahyväinen hymy naamallani ajatellen, että ai että Julia, oletpa sinä pätevä, etevä ja kaikin puolin mahtava mujer.Kuvat: Yhtenä sunnuntaina tunsin taas itseni loistavaksi äidiksi, kun teimme lasten kanssa retken Haltialaan katsomaan eläimiä ja lastenbändiä.Lue myös:Vanhemmuuden strategiani on omahyväisyys ja empatia