Rakkaus vauvaan kasvaa hiljaa kunnes kovaa

Vauveli nukkuu kantokassissa, isommat lapset katsovat Hassua karhua, minä odottelen sängyssä lehden kanssa, koska Tiki tuo mulle tänne kahvia. On lauantaiaamu ja taivas on kirkkaan vaaleansininen. Tästä on tulossa ihana päivä.

Niin kuin kaikista päivistä viime aikoina. Olen ollut kovin onnellinen. Tänään vauva täyttää kolme viikkoa, ja olen ehtinyt rakastua siihen täysin.

Rakkaudesta:

Tällä kertaa olen seurannut jopa analyyttisesti sitä, miten omat tunteeni vauvaan muodostuvat. Tiesin entuudestaan, että lopputulema on hyökyaallon lailla jokaiseen soluun kivuliaana tunkeva rakkaus, mutta minua kiinnosti, mitä ja missä vaiheessa.

Läpi raskauden tunsin ihastusta ja kiintymystä vauvan konseptia kohtaan. Tuntui ihanalta kun se potki, ja vähän mietin, minkä näköinen se saattaisi olla. Jostain syystä ajattelin sen tummatukkaisena (vaikka Alppu esimerkiksi oli syntyessään vaalea ja kalju). Ja sellainen tulikin. Mutta en minä itse vauvaa sillä lailla rakastanut-rakastanut. Vanhemmat lapset tuntuivat oikeilta lapsilta, vatsassa oleva vauva haaveelta lapsesta.

Synnytyksessä olin jo malttamaton. Pian ihan oikeasti saan tietää, miltä elämäni absoluuttisesti tärkeimpiin ihmisiin kuuluva näyttää. Tule jo!

Kun sitten vauva nostettiin helpon ponnistusvaiheen jälkeen rinnalleni, olin vähän typertynyt. (Synnytyksestä lisää myöhemmin!) Ihan oikeastiko se tulla tupsahti noin helposti tänne. Ja samaan aikaan: Auts, alapäähän sattuu aika paljon. (Tämä oli ensimmäinen kerta, kun en synnyttänyt down under aivan lääkittynä.)

Jotenkaan siihen tilanteeseen ei vielä mahtunut rakkautta. Hellyyttä kyllä, paljon myötätuntoa vauvaa kohtaan. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu ahtautua läpi lihaisan tunnelin, tulla loisteputkilamppujen kylmään maailmaan, hengittää keuhkoihinsa ensimmäistä kertaa happea. Varmaan aivan paskalta.

Niinpä yritin tehdä kaikkeni, että hänellä olisi siedettävämpää. Vauva huusi jumalattomasti, ja ajattelin, että ymmärrän täysin. Kyllä minäkin huutaisin.

Otin sen heti paidan sisään ja asetin rinnalle. Vähän se rauhoittui siinä. Katselin sitä. Oli niin turvonnut kasvoistaan, ettei saanut silmiään ollenkaan auki ensimmäiseen vuorokauteen.

Lepertelin sille vähän tottumuksellisesti: “Äiti rakastaa sinua, kaikki on hyvin.” Samoja juttuja, mitä hoen vanhemmille lapsille – mutta tällä kertaa vailla sen suurempaa tunnetta.

Ennemminkin ajattelin, että on kivaa ja helpottavaa, kun vauva on elossa ja selvästi hyvinvoiva.

Pari päivää osastolla jatkuivat vähän samalla tavalla. Vitsailimme osastokaverini kanssa, että suihkusta käsin ei todellakaan tunnista, kumman vauva itkee. Ei mitään hajua.

“Jos laitettaisiin sata vauvaa riviin ja sanottaisiin, että valitse omasi, niin en kyllä tiedä, tunnistaisinko vielä”, sanoin hänelle.

Vauvanhoito tuli osastolla selkärangasta, ja koin suurta empatiaa pientä kohtaan. Silittein, pusuttelin, lepertelin. Tein kaiken mitä piti ja toimin järkevästi.

Minulla ei ollut missään vaiheessa pienintäkään pelkoa siitä, ettenkö pian rakastuisi vauvaan, ennemminkin nautin siitä, että pystyn ottamaan tunteita pikkuhiljaa vastaan. Että totutellaan nyt tämän vauvan olemassaoloon, rakastutaan sitten myöhemmin.

Tiistaina tulin kotiin vauvan kanssa, näin Alpun ja Didin, minun rakkaat rakkaat lapseni, joita oli ollut aivan hirveä ikävä neljä vuorokautta sairaalassa. Halailin ja pusuttelin ja silittelin Didiä loputtomiin.

Hoidimme vauvaa yhdessä. Didi kertoi monesti, miten hän rakastaa vauvaa. Ja minä kerroin kanssa.

Turvotus alkoi laskea vauvan kasvoilta, näin hänen silmänsä ensimmäisiä kertoja. Tuo katse jonnekin tuntemattomaan. Nuo siniset kauniit silmät, joita voi tuijottaa loputtomiin – ja jotka eivät tuijota takaisin, vaan jonnekin paikkaan, mistä minulla ei ole tietoa.

Isot lapset olivat kotona lakkoviikon, joten kävimme puistossa ja retkillä, sellaiselle vauvapesimiselle ei ollut aikaa. Hellyys vauvaa kohtaan kasvoi siinä sivussa.

Aloin pitää juuri hänestä. En mistään geneerisestä ideasta vauvasta.

Perjantaina illalla sitten se iski. Tietoisuus siitä, että rakastan tuota vauvaa niin paljon, ettei siinä ole mitään järkeä. Meidän vauva oli kuuden päivän ikäinen, ja ymmärsin, että olen toivottoman rakastunut häneen.

Aivan silmää räpäyttämättä kuolisin sen puolesta.

Tämä tuntui hyvin perustavanlaatuiselta ja peruuttamattomalta. En usko, että kaikki reagoivat näin, mutta minulle näin iso rakkaus ei ole missään nimessä vain kiva asia. En tiedä miksi pääni toimii näin, mutta näin valtavaan rakkauteen sitoutuu välittömästi aivan hillitön pelko menettämisestä. Ehkä se johtuu siskostani Venlasta, tai ehkä se on universaalia vanhemman rakkautta lapseen, johon uppoaa aina pieni tai iso huoli.

Ehkä se on biologiaa, että vanhemman pitää olla valmis tekemään kaikkensa jotta lapsi selviää tästä maailmasta – laittamaan oma mukavuutensa sivuun, jotta jälkikasvu pelastuu. En tiedä.

Ja miksi ensimmäisiä ajatuksiani on, että “kuolisin lapseni puolesta ja ottaisin mitkä vain kärsimykset kantaakseni”? Miksi päähän edes pitää tunkea tällaisia uhkakuvia, kun kyseessä on kuitenkin maailman mielettömimmästä ja ihanimmasta tunteesta, rakkaudesta.

Ystäväni Lauri Hovi otti meistä kuvia vauvan ollessa kaksi viikkoa. Vähän kauhistutti nähdä oma naama näin turvonneena, kalpeana ja väsyneenä, mutta tällainen minä nyt olen – ja ennen kaikkea nätytän onnelliselta, mitä myös olen.

Mutta niin, kyllä se rakkaus on ennen kaikkea ihanaa. Se on huumaavaa, fyysistä, kaiken yli vyöryvää. Kun saa ottaa rakkaan pienen syliinsä, nuuhkutella sen päälakea, tuntea sylissään pienen kehon ähellyksen, kuunnella sen ääniä. Katsella sen pieniä liikkeitä loputtomiin, tuijottaa sen unta.

Juuri eilen sanoin Hannelle, että raskaana vielä mietin, että miten minä jaksan vielä kerran palata lähtöruutuun kaiken tämän vaivan kanssa. Vielä kerran yksi tyyppi, jonka vaippoja pitää vaihtaa, vielä kerran yöherätykset ja koko show.

Ja nyt minä en saa enää yhtään tuosta ajatuksesta, kiinni. Kun tämä kaikki tuntuu tällä hetkellä vain niin hirveän kivalta. Vaipan vaihtaminen, vauvan heijaaminen, pitkät imetystuokiot, suloisia juttuja.

Juu on vaivaa ja kaikkea, mutta kun tiedän, että tämä on niin hirveän ainutlaatuista ja ohimenevää. (Selkeästi kolmannen lapsen etuja, ekan kohdalla en tooooodellakaan ajatellut näin vaan päinvastoin olin monesta asiasta aika ahdistunut: Kestääkö tämä valvominen lopun elämääni?!)

Minä rakastan olla tämän vauvan äiti, viettää sen kanssa ihan kaikki aikani, nukkua sen vieressä. Tällä viikolla onni on hyökännyt takavasemmalta monia kertoja. Kun Oodissa vaihdoin sen vaippaa ja ajattelin, että sinun vuoksesi minä saan lorvailla täällä kahvilassa ystävieni kanssa ja nauttia elämästäni. Kun olen hymyillyt vauvalle ja se on yrittänyt matkia minua ja kokeilla, että mitäs lihaksistoa tämmöiseen ilmeeseen tarvitaankaan (maailman suloisin ja hassuin näky!).

Kun olen pumpannut yöllä pimeässä vauvan jalkoja kohti masua lavuaarin yllä ja siltä on turahtanut kunnon räjähdykset valkoiselle posliinille ja vauvan pinkeä keho on rentoutunut. (Aamulla Tiki valitteli, että jos hän ulostaisi yöllä lavuaariin eikä siivoaisi jälkiään, niin varmasti tulisi sanomista.) Kun olemme koko perhe makoilleet sängyssä ja ihastelleet vauvaa (ja Didiä – häntä on syytä aina ihastella!).

Paljon kaikenlaista on edessäpäin, monia vaivalloisia juttuja ja tylsistymistäkin, mutta kun kaiken alla on näin valtava rakkauden tunne, jonka tiedän muuttuvan koko ajan spesifimmäksi (mitä enemmän juuri tähän ihmiseen, hänen persoonaansa tutustuu), tiedän, että kaikenlaisesta selviää.

Rakkaus on täällä, koko loppuelämän kestävä.