Seuraavia juttuja

Lauantai, kello on puoli kymmenen illalla ja koko muu perhe nukkuu. Katsottiin Tikin kanssa äsken Jukka Lindströmin uusi Kovan viikon ilta, ja se oli erinomaisen hauska. Nauroin monta kertaa ääneen.

Sitten mietin, luenko kirjaa (Hildurin kakkososaa, vihdoin!) vai kirjoitanko blogia ja teki mieli vähän horista tänne – minähän ehdin saada molemmat, ilta on sen verran aikaisessa.

Tänään kävin kahden pienimmän kanssa Lapsimessuilla ja aloin muistella sitä, miten kävin siellä myös vuosi sitten Hannen kanssa. Silloin olin jo yli lasketun ajan, mietin että käynnistyisikö synnytys tällä kertaa itsekseen ja ajattelin, että tuskin käynnistyy. Oikeassa olin.

Mutta nyt sillä ei ole mitään väliä, tuliko vauva kaksi viikkoa ennen vai jälkeen lasketun ajan. Pian se täyttää vuoden ja minun elämäni viimeinen vauvavuosi on takana. Mulla ei ole tästä vuodesta henk koht muuta kuin hyvää sanottavaa (maailman tilanne on sitten toinen, mutta siitä ei nyt kiitos). Mä olen ollut ihan joka päivä valtavan kiitollinen siitä, että olen saanut kokea tämän vielä kerran. Tämä tuntuu sellaiselta luksusetuoikeudelta, ikään kuin ylimääräiseltä hyvältä, mikä mulle on tässä elämässä annettu.

Taianomaiset ensimmäiset toukokuiset viikot, kun vauvaa vain ihasteli ja ihmetteli. Kesä, jolloin hän kasvoi meidän perheen rytmiin ja sykkeeseen kiinni kunnolla. Syksy, jolloin elin todellista lounas-lattemama-vauvajooga-vauvauinti-äitiyslomaa. Ja sitten tämä kevät, jolloin olen jo vähän palannut tekemään hommia, mutta kuitenkin vain sillä lailla vähäsen. Niin ettei työt häiriköi liikaa vauvan kanssa olemista.

Olen välillä jopa pitänyt isompiakin lapsia kotona päikystä, niin kuin eilen, kun mentiin ystäväni Ilonan luo hengailemaan päiväksi. Aurinko paistoi terassille (myös tuuli aivan hitosti!), syötiin pullapitkoa ja lapset puhaltelivat saippuakuplia. Idylli oli täydellinen!

Tiki on jäämässä kesäkuun alusta hoitamaan 1-vuotiasta ja hän on tammikuuhun saakka kotona. Kesä- ja heinäkuu me lomaillaan yhdessä ja sitten elokuussa mulla alkaa taas työt kunnolla. Menen tekemään Ylelle sellaista isompaa juttua, kerron siitä myöhemmin lisää.

En vielä ole missään haikeuksissani, vaan ajatukset ovat lähitulevaisuudessa. Mä olen onnellinen siitä, että me aloitetaan tuo Tikin vanhempainvapaa/hoitovapaarupeama koko perheen yhteisellä interraililla, vähän Ruotsia ja paljon Tanskaa. Kaksi viikkoa yhteistä olemista. Jännittää, millainen seikkailu siitä tulee. Oppiiko 1-vuotias kävelemään jossain Tanskan lähijunassa ja selvitäänkö me kaikista melttareista niin, ettei jälkikäteen kaduta omat reaktiot?

Kun tänään ruokapöydässä selitin yksityiskohtaisesti meidän matkasta lapsille, he ottivat kaiken tiedon vain tyynenä vastaan. Kysyin, että miksi ette ole yhtä innoissanne kuin minä? “Sitä ei ole vielä tapahtunut”, kertoi Alppu. Ok ok.

Palattuamme reililtä Suomeen mennään varmaankin aika suoraan huvilalle, jossa ollaan siihen saakka kunnes koulut alkaa.

Jep!!! Meillä on sitten kotona ekaluokkalainen!!! Niin suloista!

Mä toivoisin, että syksyllä ei olisi mitenkään liikaa hommia, vaan voisin aina välillä viettää päiviä 1-vuotiaan kanssa. Veikkaan, että pyrin tekemään sellaista 4 päivän työviikkoa, ehkä vähemmänkin. Yrittäjänä on niin ihanaa kun voi ihan vain päättää tällaisen asian.

Tämä myös auttaa siihen tunteeseen, että en ole ihan valmis vielä päästämään näistä vanhempainvapaameiningeistä irti. Mulla on käynyt tämä jokaisen lapsen kohdalla. En olisi kertaakaan halunnut palata ihan vielä töihin, mutta on ollut tosi hyvä, että on etukäteen sovittu Tikin kanssa se, että hän jää. Ekan kohdalla puoli vuotta, tokan kohdalla 9 kuukautta ja nyt 7 kuukautta. Kyllä molemmilla pitää olla oikeus olla lapsen kanssa kahdestaan.

(Tästä mulla on ollut jopa hienoinen huono omatunto puolisoa kohtaan: vauvavuosi on niin ihana, paljon helpompi kuin 1-vuotiaan menijän kanssa. Toisaalta, Tiki ei voi tietää kunnolla, mitä hän on menettänyt, kun ei ole sitä kokenut.)

Olen huomannut totisesti, ettei vauvan kanssa enää oikein voi istua Rootsissa aamukahvilla niin kuin vielä tammikuussa. Se haluaisi vain kontata vimmaisesti ympäriinsä, kaivella ruukkukasveista mullat irti ja paukutella pikku kätösiään lasiovea päin ja kurkkia kadun ihmisiä.

Mutta on tämä uusi vaihe kyllä aika kivakin. Ehkä mun suosikkihetkiä on aikaiset aamut ja illat ennen sen nukahtamista, kun vauva heittäytyy aina peitolle mahalleen tai selälleen ja kikattelee kaksi ylä- ja kaksi alahammasta vilkkuen. Siis miten joku voi olla niin ihana ja suloinen?! Tänään leikin sen kanssa varmaan 10 minuuttia kukkuu-leikkiä niin, että hän itse veti mun paidan päänsä päälle ja otti sen pois. Olin joka kerta yhtä yllättynyt. “Missä vauva? Missä vauva on…?” “Siinä! Siinä se vauva on!” Ja himmeä kikatus päälle. Nyt on jo selvää, että tämä kolmaskin on samanlainen huumoriveikko kuin kaksi isompaa.

En mä oikeastaan keksi mitään kivempaa kuin nauraminen, onneksi sitä riittää.

No niin, 40 minuuttia tietokoneen ääressä kului nopsaan. Nyt sitten vähän Hilduria kehiin.

Ihanaa sunnuntaita ystävät!