Sisustusfilosofiani: keskiarvoteoria
Olen kesän aikana nauranut monesti (hyväntuulisesti, en pilkallisesti!) blogien "tältä kotini oikeasti näyttää" -postauksille. On ollut ihana fiilistellä kauniita koteja, joissa epäjärjestys tarkoittaa sitä, että ikkunalaudalla on myslikulho.
Ja heti perään sanon kaihoten, että vielä kolme vuotta sitten minunkin koti oli ihan oikeasti sellainen koti. Olen aina ollut hyvin neuroottinen siisteyden suhteen, ja kaverit ovat voineet paukata meille koska vain, koska meillä on aina ollut siistiä.
Kunnes.
Lapsi. Vielä vauvavuotena oli helppo pitää hommat siistinä, sillä vietin aikaa niin paljon kotona, että sitä ohimennen siivoskeli menemään. Lisäksi vauva ei hirveästi vielä liikkunut, joten se ei saanut muuta tuhoa aikaiseksi kuin heittää puurot lattialle. Toista on 2,5-vuotiaan kanssa.
Olemme Tikin kanssa kehitelleet kaikenlaisia nerokkaita kikkoja, joilla kotia saisi inhimillisemmän näköiseksi, kuten kymmenen minuutin siivoussäännön.
Tämä ei ikävä kyllä ole vielä täysin ratkaissut kotona paikoittain vallitsevaa kaaosta. Siisteysneurootikoille, jotka mietitte, että voiko ihminen hankkia lasta ollenkaan, jos inhoaa sotkua, niin sanon, että sotkuun tottuu. (Tai sitten vain siivoaa ja siivoaa.) Sotku ei häiritse minua enää niin paljon, kunhan aina välillä on siistiä.
Olemme ratkaisseet asian siten, että palkkasimme siivoojan, joka käy joka toinen viikko. Se on hintavaa, mutta öhö öhö, avioero on vielä kalliimpaa.
Lisäksi haluan, että ystävät voivat edelleen tulla meille käymään koska vain, ei pelkästään silloin, kun siivooja on käynyt. Niinpä olen kehitellyt uuden sisustusfilosofian: Keskiarvoteorian.
Se tarkoittaa sitä, että välillä on todella skeidasta, välillä taas tip top siistiä. Ja sitten toivotaan, että ystävät käyvät kylässä niin usein, että näkevät asunnon molemmissa kunnoissa (tai siis ainakin siistinä). Sitten niille ei tule sellaista oloa, että elän saastassa aina.
Lue myös:
Kymmenen minuutin siivoussääntö
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN