Suomi riittää, vihdoin
Istuskelen Vehmersalmella Tikin isän mökin tuvassa ja katselen ikkunasta avautuvaa järveä. Ylen ykkönen soittaa klassista radiosta, ja pian grillataan tofua ja ananasta. Alppu nukkuu yläkerrassa päiväuniaan. Olo on niin onnellinen kuin vain voi olla. Hyttysenpistot vähän kutittaa, mutta toisaalta niidenkin raapiminen on vain puoliksi ärsyttävää, toinen puoli taas on nautintoa.
Ollaan oltu nyt viikko tien päällä. Lähdin heti viimeisen työpäivän iltapäivänä Vihtiin ystäväni Anna-Kaisan morsiussaunaan, lauantaina samassa paikassa oli häät. Siitä suunnattiin Turkuun isosiskon kolmannen tyttären ristiäisiin. Kahden mökkiyön jälkeen suunnattiin Vaasaan. Pysähdyttiin matkalla Porissa lounaalla ja Kristiinankaupungissa ihan vain ihastelemassa vanhoja puutalokortteleita. Matka jatkui Mänttä-Vilppulaan, Siilinjärvelle ja nyt ollaan oltu täällä mökillä kaksi päivää.
On hassua, miten käytännössä olen unelmoinut tällaisesta elämästä jo vuosikymmenen. Ennen lasta minulla on ollut tapana reissata lomilla pitkällä. Kuuba, Intia, Kiina, Thaimaa, Myanmar, Tansania. Ajattelin aina tuolloin, että ”sitten kun minulla on lapsi, tutustun Suomeen, joten on parempi nyt tehdä näitä reppureissuja”. Vaikka ulkomaanmatkailu on tietenkin upeaa, niin osa minusta sitten kuitenkin näillä pitkillä ulkomaan reissuilla alkaa odottaa, että olisipa tämä jo ohi. Olisinpa jo kotona sohvalla katsomassa telkkaria ja omassa sängyssä köllöttelemässä.
En voi sille mitään, mutta ulkomaanmatkailu on minulle henkisesti raskasta. Olen loppujen lopuksi aika herkkä ihminen, ja isot kokemukset saattavat aiheuttaa minussa myönteisten tunteiden lisäksi jonkinlaista selittämätöntä haikeutta ja jopa ahdistusta. Lisäksi ulkomaanmatkailu on myös fyysisesti raskasta. Nukun aina vieraissa paikoissa vähän huonommin kuin kotona, ja koska olen suorittajaluonne, matkoilla pitää kävellä noin 15 kilometriä päivässä, jotta saisi kohteesta kaiken irti.
Nyt kun minulla on tuo lapsi, on kaikki ”tekosyyt” olla vain Suomessa. Ja tätä reissua tehdessä olen huomannut, että Suomessa matkatessa en ollenkaan odota, koska pääsisin jo kotiin. Ollaan yövytty hotellissa, bed and breakfastissa sekä mökeillä, ja olen nukkunut paremmin kuin vauva (koska en ole heräillyt keskellä yötä vaatimaan maitoa tai vaipanvaihtoa).
Ja vitsi että Suomi on kaunis. Täällä on aivan taivaallisia maisemia, järvi kimaltelee auringossa, mäntyjen jylhät rungot kasvavat vieri vieressä ja kirkuvan keltaiset pellot levittäytyvät Pohjanmaan lakeuksissa upeasti loistaen. Sinisen taivaan pilvet ovat kuin kultakauden maalauksia, on vain pakko ihastella.
En halua jeesustella, koska olen matkustanut elämässäni niin paljon. Avaan kuitenkin hieman matkustusajatteluani, sillä sitä on kysytty jonkun verran, muun muassa tässä postauksessa. Viime aikojen uutiset ovat taas nostattaneet ilmastoahdistusta, ja nykyään mietin oikeasti päivittäin, millaisen maapallon jätän tuolle pikku ukkelille ja hänen mahdollisille jälkeläisilleen. Tästä syystä lentäminen on alkanut tuntua yhä vältettävämmältä asialta. En ole ryhtynyt mihinkään radikaaleihin toimenpiteisiin matkustelun välttämiseksi, mutta olen tehnyt sellaisen häilyvän linjauksen, että ei esimerkiksi enää matkusteta joka vuosi lämpimään.
Kun vielä viisi vuotta sitten piti päästä joka talvi aurinkoon, nyt olemme käyneet "enää" joka toinen vuosi. Ja kesällä matkustetaan vain silloin, kun ihan kamalasti tekee mieli. Ei lähdetä vain siksi, että ”nyt kun kerran on aikaa, niin lennetään Eurooppaan”, vaan reissataan vain silloin, kun matkustaminen tuntuu todella houkuttelevalta. Ei sitäkään lentämistä pysty tietenkään itselleen mitenkään legitiimisti selittämään, mutta ainakin tällainen itsensä rajoittaminen on askel parempaan.
Selkeä suunta omassa ajattelussa on se, etten pidä ulkomaille matkustamista enää erityisen rohkeana, siistinä tai tavoiteltavana asiana, eikä kuvat palmun alla löhöilevistä ihmisistä aiheuta juurikaan kateutta.
En tietenkään millään tavalla paheksu tai tuomiste muiden lentämistä, ei mulla edes olisi varaa siihen (eikä muiden tuomitseminen nyt muutenkaan ole hyvä tapa kuluttaa päiväänsä). Luultavasti ensi talvena reissataan taas jonnekin, kun sellainen lämmön kaipuu ylittää ilmastoahdistuksen (kognitiivinen dissonanssi, krhm), kun viime talvi pysyttiin Suomessa. Katsotaan nyt.
Mutta palatakseni vielä Suomi-reissaamisen ihanuuteen: Kolmestaan perheen kanssa oleminen on ollut tosi ihanaa. Alppu selvästi nauttii siitä, että hän saa molempien vanhempien huomion. Aina kun Tiki käy edes ulkona sytyttämässä grilliä, Alppu alkaa heti kysellä: ”Missä iti on?” Se haluaa meidät ympärilleen hassuttelemaan ja kujeilemaan. Olen itse nauttinut tästä yhdessä lööbaamisesta valtavasti. On niin hauskaa käydä kolmestaan saunassa, soutelemassa tai museossa. Kun arjessa hommat menee usein niin, että Alppu on joko mun (ja mun ystävien) seurassa tai Tikin kanssa, niin tällä matkalla on koko ajan kaksi vanhempaa hoitamassa yhtä lasta. Tämä asetelma tekee kaikesta rentoa ja kivaa.
Pian matka jatkuu Imatran kautta Helsinkiin, sen jälkeen suunnitelmissa on löllyä Turun saaristossa meidän mökillä. Kesä Suomessa on maailman paras asia!
Kuluuko tämä kesä kotimaassa vai matkustatko muualle?
Lue myös:
Kaksi vuotta sitten tehtiin samanlainen Suomi-reissu
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN