Uni ei tule ilman unikaveria
Olen käsittänyt, että on lapsia, joille yksi esine on muodostunut äärimmäisen tärkeäksi, ylitse muiden. Se on saatava käsiin aina, kun mennään nukkumaan. Oma lapseni ei ole näitä ihmisiä.
Hänelle unikaveri on kyllä ehdottoman tärkeä, mutta kiinnostavaksi homman tekee se, että ei voi koskaan tietää, mistä kaverista on kyse. Sitten hän iltaisin touhottaa ennen nukkumaanmenoa, että "minun täytyy saada unikaveri mukaan sänkyyn". Jos vanhempi ei heti ymmärrä, mistä esineestä on kyse, niin hän alkaa loukkaantuneena itkeä tihrustaa, että nyt on saatava juuri tämä tietty tarkkaan visioimani unikaveri, muuten uni ei voi mitenkään tulla.
Suomen kielen taitamus auttaa johonkin pisteeseen saakka, mutta ei aina. Esimerkiksi yhtenä iltana lapsi itki: "Appe tänne. Missä appe on?!!" En yhtään osannut päätellä, mistä voisi olla kyse. Kävin lelukorin läpi ja toivoin sydämeni pohjasta, että kyse olisi jokin sieltä löytyvä esine. (Sillä tiesin kyllä, että kyse olisi saattanut olla jostain muustakin, kuten esimerkiksi rakkaasta käyteytstä sähköhammasharjan päästä.)
Lopulta osuin kultasuoneen ja nostin tällaisen Playmobile-lehmän korsta. Siinähän se Appe olikin! Uni tuli tuli oikein mukavasti, kun Appe saatiin kainaloon.
Välillä joudun muistamaan, että täytyy käydä ottamassa unikaveri lapsen käsistä pois sitten, kun hän on tarpeeksi syvällä unessa. Vähän kriippaa, kun lapsi haluaa nukkua kahden pienen muovijalkapallon kanssa. En tiedä miksi lapsi tunkisi ne suuhunsa ja tukehtuisi yön aikana, mutta tämän hahmon kanssa kaikki on mahdollista.
Joskus unikaveri on käytännössä jokin asuste. On niin suloista, kun lapsi haluaa nukkua mumman tekemissä korvissa ja hännässä. (Etenkin niinä kausina, kun luemme Hassut hurjat hirviöt -kirjaa tavallista intensiivisemmin.)
Melko usein lapsen pitää saada mennä nukkumaan myös pippis päässä. Koska kyllähän nyt yölläkin tyyli on pidettävä. Tämänkin käyn usein ottamassa hänen päästään pois ennen kuin itse menen nukkumaan, sillä ei vain voi tuntua mukavalta nukkua tuollainen muovihattu kupolissa!
Oli kausi, jolloin lapsen unikaveri oli tällainen vitamiinipurkki. Se kesti jonkin aikaa. Lapsi ei erityisemmin tykkää syödä näitä vitamiineja, mutta purkki miellytti.
Yhdessä vaiheessa lapsi osoitti normaaliuden merkkejä, ja halusi nukkua ihan oikean pehmolelun kanssa. Tällöin ajattelin, että nyt sille on tullut järki päähän, se on asettunut osaksi yhteiskuntaa ja muuttunut sellaiseksi lapseksi, mitä populaarikulttuurissa näemme: lapseksi, joka nukkuu pehmolelu kainalossa.
No, tämä kesti noin kolme iltaa, sitten piti taas ottaa jotain kovaa ja epäimiellyttävää, kuten ylikansallisen yrityksen paska-lelu Dusty. (Vihaan erityisesti tuota Dusty-kirjaa. Alppu halusi joskus tuossa viime syksynä lainata sen oma-aloitteisesti kirjastosta, ja sitten luimme sitä 100-sivuista vastenmielistä tarinaa illasta toiseen. Ne olivat raskaita aikoja koko perheelle. Onneksi lopulta pääsimme eräänlaiseen transsitilaan, jossa pystyimme Tikin kanssa molemmat lukemaan ääneen tuota iljettävää tarinaa typerästä lentokilpailusta maailman ympäri ilman, että tarvitsi ajatella mitä puhui.)
Viime aikoina Make-rekka on ollut ylitse muiden. Se on seurannut paitsi sänkyyn, myös kaikkialle muualle. Make-rekka kyllä viehättää minuakin, sillä se on vähän kuin nukkekoti! Salama-auto siellä asustelee, syö, harjaa hampaitaan, katselee telkkaria ja käy pesulla. Vetoaa johonkin omaan lapsuuden viettiin. (Tai sitten olen aina vain tietämättäni unelmoinut trailer park -elämästä.)
Sinällään tällainen vaihteleva elämä on ihan kiinnostavaa. Ei voi koskaan tietää, mikä esine on seuraavaksi elintärkeä, ylitse muiden.
Tosin toivon, ettei tämä enteile tulevaa lapsen elämästä. Että joka ilta on saatava uusi kumppani, ja vanha heitetään pois kuin käytetty kortonki! Ei hyvää päivää! Minun lapseni menee 18-vuotiaana naimsiin ja muuttaa pienelle talolle preerialle siveyden keskelle, eikä todellakaan horoile ympäri Helsinkiä, Berliiniä tai Shanghaita!
Minkä kanssa siellä nukutaan?
Lue myös:
Kirjallisuuden hahmot, joita olen alkanut vihata